Istun juuri ylioppilaskunnan hallintosäädöksiä muokkaavan hallintoelimen kokouksessa neljättä tuntia. Hartioita särkee ja aivot huutavat kofeiinia, vaikka kello on puoli kymmenen illalla. Silti tuntuu hyvältä.
Syy siihen on, että julkaisin yksityisellä facebook-profiilillani selfien itsestäni ja uudesta yhteiskuntaopin oppikirjasta, joka tulee yhdeksäsluokkalaisille käyttöön toivottavasti jo ensi syksynä. Naamani komeilee kirjan sivulla vähemmistöistä puhuttaessa, jossa minua haastateltiin saamelaisuuteni johdosta. Kuva sai muutamassa tunnissa läjäpäin tykkäyksiä ja minua onniteltiin niin verkossa kuin henkilökohtaisestikin. Näin nopeasti muuttuvassa ja kehittyvässä maailmassa usein unohtaa, miten tärkeitä pienet voitot ovat.
Tunnen yhden tämän kirjan kirjoittajista; hän oli opettajani lukion elämänkatsomustiedon tunneilla. Lukioaikoina tuotin väsymykseen asti esitelmiä, puheita ja tekstejä saamelaisten kulttuurista, oikeuksista ja niistä opettamisen tärkeydestä. Tuntui loppuvaiheessa, ettei ketään kiinnostanut tai huvittanut enää kuunnella. Silti minut muisti joku, joka sattumoisin halusi liittää intohimoni osaksi valtakunnalista opetussuunnitelmaa. En varmasti olisi päässyt oppikirjaan asti, ellen olisi kiinnittänyt asiaan niin paljon huomiota. Jopa sen jälkeen, kun olin lähettänyt haastattelun vastaukset painoon, koko homma tuntui pikkujutulta. Vasta kirjan saapuessa postissa tunsin todellisuuden iskostuvan tajuntaani.
Minä. Olen. Oppikirjassa. Aivan ihka oikeassa oppikirjassa, jota tuhannet ja taas tuhannet yläasteikäiset tulevat repimään, tuhrimaan, heittelemään kuralätäköihin ja etsimään paniikissa, koska koe on huomenna. Minun kasvoni ja minun sanani tulevat olemaan monelle yksi ensimmäisiä kosketuksia saamelaisiin ja saamelaiseen kulttuuriin. Minun kasvoni tulevat olemaan läsnä monta vuotta kestävässä kirjasarjassa, joka jaetaan valtakunnalliseen käyttöön. Olen edelleen sanaton tunnemyrskyn edessä. Tunnen niin uskomatonta kiitollisuutta opettajaani kohtaan, vaikka osuuteni kirjassa on alle puolen sivun mittainen haastattelu kahden muun vähemmistöedustajan ohessa. Silti saamelaisten pelkkä mainitseminenkin näin tärkeässä kirjassa lämmittää sydäntäni. Niin uskomattoman kauan aikaa kului, ennen kuin pääsimme osaksi edes opettajien vapaaehtoista valinnaispuheenaiheiden listaa. Nyt sen ansiosta, että minä satuin olemaan ylpeä juuristani, että minä satuin olemaan halukas puhumaan kansastani ja kulttuuristani, ja että opettajani sattui olevan yksi uuden kirjan kirjoittajista, saamelaiset ovat nyt päässeet edes pieneksi osaksi valtiollista opetussuunnitelmaa. On sanomattakin selvää, että pakahdun ylpeydestä.
Tämä tuli minulle hyvän saumaan, muistutuksena siitä, että mikään työ ei ole koskaan hukkaan heitettyä. Jossain on aina joku, joka kuunteli ja joka muistaa. Siispä nytkin, kun ylioppilaskunnan byrokratia painaa päälle, kandin kirjoittaminen häämöttää ja hallitus haluaa kaikin voimin pilata hyvän mieleni, minulla on vihdoin jotain näyttöä edistyksestä. Ajatukseni palasivat tänään kaikkiin niihin kertoihin, kun olen puhunut saamelaisista ja vähemmistöistä kaveriporukassa, ala-asteilla, ylä-asteilla, lukioissa, kesätöissä, yliopistossa, paneelikeskusteluissa, radiossa ja tv-uutisissa, ja kaikkiin niihin kertoihin, kun olen tuntenut itseni riittämättömäksi ja saamattomaksi. Joka kerta jäi jotain sanomatta, joka kerta olisin voinut muotoilla itseni paremmin, joka kerta poistuin tilanteesta itseeni tyytymättömänä. Nyt olen omalla työlläni, itseni kirjoittamilla sanoilla, päässyt osaksi jotain konkreettista. Nyt minusta vihdoin tuntuu siltä, kuin olisin saanut jotain aikaan.
En muista, milloin näin pieni voitto olisi koskaan tuntunut näin suurelta.
Petra Laiti 