Koskaan aikaisemmin elämässäni en ole yhtä selkeästi ymmärtänyt, mitä lause ”minulla ei ole aikaa” tarkoittaa.
Pelkästään jo ajankohtaisia aiheita katsellen, jos olisin tosissani yrittänyt kommentoida blogissani kaikkea tänä keväänä tapahtunutta, pitäisi minun kirjoittaa kokopäivätyön tahdilla. Itseäni kiinnostaa eniten tällä hetkellä muhiva Panamapaperiskandaali, jonka vaikutuksia maailmanpolitiikkaan emme vielä edes tiedä. Siitä lisää tulevaisuudessa.
Ryhdyin viime viikonloppuna pohtimaan, mitä kaikkea olen tehnyt tänä keväänä. Pelkästään ylioppilaskunnan sisäinen toiminta riittäisi täyttämään kaiken vapaa-aikani.
- Istun ylioppilaskunnan edustajistossa ja edelleen edustajiston ”suuressa valiokunnassa” (sv: stora utskottet).
- Toimin vaihto-oppilaiden tuutorina ja tapahtumajärjestäjänä.
- Olen tiedekuntani opiskelijaedustajana kuukausittaisessa neuvostossa puimassa opintosuunnitelmia
Siinä riittää tekemistä jo viikkokausiksi. Sen lisäksi olen erinäisten sattumusten kautta löytänyt itseni myös
- Suomen Saamelaisnuoret ry:n hallituksen sihteerin paikalta
- City-Sámit ry:n hallituksesta tulevana nuorisotoimien organisoijana
Kaikesta huolimatta, vaikka minusta tuntuu välillä kuin minut olisi nielaistu yhdistystoiminnan syövereihin loppuelämäkseni, työnteko itselleni tärkeisiin asioihin liittyen tuntuu palkitsevalta ja paikoin jopa hieman pelottavalta. Erityisesti niinkin harmiton käsite kuin ’nuorisojärjestö’, joka SSN loppujen lopuksi on, on saamelaisasioista puhuttaessa usein vakavienkin asioiden äärellä ratkomassa mahdottomia kysymyksiä.
Saamelaisnuorten harteilla on uskomaton ja kohtuuton taakka. Yhtäältä suomalaisten puolelta, jo peruskoulusta lähtien, asetetaan (usein tahattomasti) paineita olla kanssaihmistensä ainoa tiedonlähde kaikkiin saamelaisasioihin liittyen (itselläni on tästä paljon kokemusta). Nuorten kasvaessa ja oppiessaan saamelaisten karusta asemasta Suomessa, painaa yhä useamman mieltä yhä varhaisemmissa vaiheissa kysymykset, kuten: ”Miten voin välittää kulttuurini ja äidinkieleni tulevalle sukupolvelle, kun itseltäni puuttuu luottamus omiinkin taitoihini?” tai ”Onko minun tulevaisuudessa muutettava pois minua työllistävältä alueelta, jos ainoa mahdollisuus opettaa äidinkieltäni lapsilleni on asua vain tietyillä alueilla?” Toisaalta nuoriin kohdistuu hiljalleen kasvava paine vanhemmilta saamelaisilta. Saamelaisiin kohdistuneet assimilointitoimet ovat edelleen läsnä monen elämässä menneisyyden haamuina, ja silloin on helppo vierastaa nuoria, jotka ovat avoimen ylpeitä kansastaan ja kulttuuristaan. Olen monet kerrat kuullut saamelaisista nykynuorista puhuttavan huonosti käyttäytyvinä radikaaleina, jotka ihannoivat vääränlaisia toimintatapoja ja ajatusmalleja.
Kokonaiskuvan alkaessa hahmottua, on tahtoni kehittää ja puolustaa saamelaiskulttuurin säilymistä, saamelaisten itsemääräämisoikeutta sekä saamelaisten kansainvälisiä yhteistyömahdollisuuksia vain vahvistunut entisestään. Olen erityisen kiitollinen siitä, että saan opiskella juuri suomenruotsalaisen yhteisön ympäröimänä, ja olla hyväksytty osa yliopistoani ja ylioppilaskuntaani. Toisen kielivähemmistön kanssa työskentely on auttanut minua ymmärtämään paljon kannattavista toimintavoista ja mahdollisuuksista. Maailmankuva on pakostakin avartunut entisestään. Kauppatieteitä opiskellessani olen oppinut itsestäni, että yllättävän usein aikaansaamiseen riittää pelkkä tekemisen halu ja hartiavoimia. Siitä pääsenkin tulevaan koitokseeni.
YK, täältä tullaan.
Ensi viikonloppuna astun lentokoneeseen ja lennän New Yorkiin kahden muun SSN:n edustajan kanssa, ja osallistun 2 viikkoa kestävään UNPFII-tapahtumaan. UNPFII (United Nations Permanent Forum for Indigenous Issues) on YK:n alkuperäiskansojen foorumi, jossa käsitellään alkuperäiskansojen oikeuksia globaalilla tasolla. En malta pysyä nahoissani. Päivätolkulla kokouksia, tilaisuuksia, paneeleja, tapaamisia ja verkostoitumista. Tuntuu kuin kaikki yliopistossa oppimani olisi valmistellut minua tätä matkaa varten. Olen pitkään noudattanut opiskeluissani ’tekemällä oppii’-mentaliteettia, ja olen huomannut, että se ei päde mihinkään niin hyvin kuin politiikkaan. Olen erityisen innoissani, että pääsen edustamaan ja oppimaan nimenomaan saamelaisena näin suurelle pelikentälle.
Kansan edustamisesta puheen ollen: minulta kysytään usein, mitä minä olen eniten. Olenko minä suomalainen, saamelainen, vai suomenruotsalainen? Ketä minä edustan kussakin tilanteessa?
Suomenruotsalaisuuden kuittaan yleensä sanomalla, että minä en ole niinkään suomenruotsalainen syntyjäni, kuin paluumuuttaja kyseisessä yhteisöön. Toisen vanhempani sukutaustassa on sekä savolaista että ruotsinkielistä sivistyneistöä, kunnes fennomania sai ruotsia puhuvat opettelemaan uuden kielen tukeakseen Suomen itsenäistymisprosessia sekä kulttuurin ja kielen kehittämistä sivistyneistön tasolla. Jos minä päättäisin puhua ruotsia lapsilleni ja kasvattaa heidät ruotsinkielisiksi, he voisivat sanoa olevansa osa yhteisöä täysin luonnollisin perustein. Tämä pätisi erityisesti, mikäli lapsenlapseni kasvatettaisiin myös ruotsinkielisiksi. Näin kulttuurillinen jatkumo suvussani olisi eheytetty.
Saamelaisuuden ja suomalaisuuden välisiä eroja udellaan minulta jatkuvasti. Kumpaa minä olen enemmän, mitkä tavat lasken mihinkin kulttuuriin, kumpi kieli on äidinkieleni? Olenko 50% suomalainen, 40% saamelainen, 10% ruotsinkielinen? EI. En suostu pilkottavaksi tuolla tavalla. Olen 100% kaikkia ominaisuuksiani. Kaikki kolme kieltä ovat yhtä paljon äidinkieliäni. Saamelaisuuteni ei poissulje ylpeyttäni suomalaisesta suvustani ja heidän pitkästä historiastaan ja saavutuksistaan. On täysin kohtuutonta pyytää minua asettamaan itseni osia minkäänlaiseen järjestykseen. Kaikki yhteisöt, joiden osa olen, kielet, joita puhun, kulttuurit, joita toteutan ja tahdon kehittää ja suojella, ne ovat kaikki yhtä arvokkaita ja tärkeitä. En ole pelkästään suomalainen tai saamelainen, mutta en ole yhtään sen vähempää suomalainen kuin olen saamelainenkaan. Olennaista on ymmärtää, että panostukseni saamelaiskulttuuriin ja omaan saamelaisuuteeni johtuu siitä, että saamelaisuus on uhattuna sen kaikilla osa-alueilla. Siksi koen, että resurssini, kykyni, kielitaitoni ja opiskeluni, on arvokkaimmin hyödynnetty, jos omistan sen sille yleiselle kuin henkilökohtaisellekin osa-alueelle, joka kaikista eniten tarvitsee apua.
Kaikki tekemäni työ tulee aina olemaan lähtöisin oikeudentuntoisuudesta, selkärankaan asti juurtuneesta taisteluvimmasta ja (ei niin pienestä) ripauksesta kunnianhimoa. Olen viime aikoina oppinut aivan älyttömän paljon asioita, ja olen tavattoman ylpeä tämän lukuvuoden saavutuksistani opiskelujeni ulkopuolella, erityisesti suhteutettuna siihen, että kaikesta huolimatta saan kuin saankin kevään loppuun mennessä suoritettua yli 60 opintopistettä. Onneksi kohta on kesäloma.
Petra Laiti 