Toissapäivänä, 9.8., oli kansainvälinen alkuperäiskansojen päivä. Suomessa päivää vietettiin sosiaalisessa mediassa ja Yle Sápmi julkaisi aiheesta jutun (jonka voi lukea tästä). Jutussa Saamelaiskäräjien puheenjohtaja toivoi päivän tuovan enemmän näkyvyyttä saamelaisille. Puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio totesi näin: ”– Suomen valtaväestö tietää hyvin vähän saamelaisista, ja se mitä he tietävät, on usein stereotypioita ja väärää tietoa.” Siksi päivän näkyvyys on tärkeää.
Suomen Ylen puolella kyseinen juttu kyllä näkyi ohimennen, mutta päivää ei huomioitu sen enempää. Se ei ole epätavallista, saamelaisten kansallispäiväkin huomioidaan Suomen mediassa lähinnä tv-uutisten loppukevennyksenä. Sen sijaan eilen, 10.8., avasin Ylen nähdäkseni tämän artikkelin etusivulla.
”Ainutlaatuiset kuvat: Näin elävät fintiaanit, suomalaisten ja intiaanien jälkeläiset”(Linkki)
Ensimmäinen ajatukseni oli vain ”jaahas”. Sitten luin artikkelin.
Maalataan kuva, että suomalaiset siirtolaiset ovat matkustaneet heimojen luo ikään kuin toisena heimona vieraassa maassa. Nostetaan esiin yhtäläisyyksiä suomalaisten ja ojibwa-heimon välillä. Kirjoitetaan sellaisia asioita kuin että suomalaisilla oli ”muita vähemmän ennakkoasenteita alkuperäisväestöä kohtaan.” Puhutaan suomalaisten ja ojibwa-heimon välisistä yhtäläisyyksistä. Että suomalaiset tekivät asioita ”intiaanien lailla”. Kerrotaan, että ”alkuperäiskansat käyvätkin jatkuvaa taistelua elinympäristönsä puolesta”. Että moni ”kokee olevansa lähempänä alkuperäisamerikkalaisia juuriaan kuin suomalaisuutta. … Myös omien juurien arvostus on kuitenkin kasvanut eikä fintiaani-identiteetti ole enää häpeä”.
Artikkeli on kenties omituisin näkemäni ”Suomi mainittu”-ilmentymä. Haetaan kulttuuri-identiteettiä ihan mistä vaan. Kätevästi jätetään huomiotta, että koko maailman ollessa siirtolainen, on Pohjois-Amerikan manner pullollaan vieraiden maiden paikannimiä, vieraiden kansojen geeniperimää ja vieraiden kulttuurien yhteensulautumia. On tietysti kaunis ajatus, että suomalaiset olisivat metsärakkaina herkkinä sieluina löytäneet yhteenkuuluvuutta ojibwa-heimon kanssa. Rauhallinen ja onnistunut kulttuurillinen vuorovaikutus on tietysti suotavaa. Kohtaaminen ojibwa-heimon kanssa olisi myös voinut olla tuhoisa. Kuitenkin tekstissä näkyy irvokkaalla tavalla moderni kiiltokuvamainen suhtautuminen suomalaisten kanssakäymisiin alkuperäiskansojen kanssa.
Artikkelissa todetaan, että monet ojibwa-heimon suomalaistaustaiset henkilöt ovat kiinnostuneita suomalaisista juuristaan. Miltä heistä mahtaa tuntua kuullessaan, että kyseisen maan oma alkuperäiskansa on hukkumassa mielivaltaisten maankaappausotteiden alle? Että kyseinen valtio kieltäytyy ratifioimasta omalle alkuperäiskansalleen perusoikeuksia ja itsemääräämisoikeutta? Että sen sijaan, että suomalainen media kiinnittäisi huomiota omaan alkuperäiskansaansa kansainvälisenä alkuperäiskansojen päivänä, ei meistä kuulu sanaakaan? Että julkaistaan sen sijaan maapallon toisella puolella asuvaa alkuperäiskansaa glorifioiva artikkeli, jonka teemana on vetää yhtäläisyyksiä uudisraivaajien ja alkuperäisväestön välille pikkurasistista kutsumanimeä käyttäen?
Sana ”fintiaani” on suurin piirtein yhtä järkeenkäypä kuin jos minä kutsuisin itseäni ”suomelaiseksi”. Termi samaan aikaan vähättelee alkuperäiskansan itsemääräämisoikeutta; sana ’intiaani’ ei ole yleisesti hyväksytty termi, ja voi paikoin olla hyvinkin loukkaava. On aina kiinni yksilöstä, haluaako hän sanaa käytettävän itsestään. Toiseksi termin tarkoitus on fin-etuliitteellä luoda vaikutelma jostain eksoottisesta, jossa erikoisuus on nimenomaan suomalaisuus. Termillä siis pönkitetään suomalaisen egoa, että ’on kiva alkuperäiskulttuuri teillä, mutta suomalaisuus on sitä hienoa, you feel me?’
Entä me? Miltä meistä saamelaisista tuntuu? Saamelaisten keskuudessa suomalaiset juuret saattavat aiheuttaa jopa itseinhoa, niin tuoreita ovat haavat assimiloinnista, pakkomaankäytöstä ja tietysti loputtomasta taistelusta oikeuksiemme puolesta. Suomessa saamelaisia kohdellaan pöyristyttävällä tavalla, ja samaan aikaan halutaan aina korostaa suomalaisten kohtaamisia kaukaisten alkuperäiskansojen kanssa. Alkuperäiskansoista ja niiden historioista puhutaan peruskoulussakin historian suurina vääryyksinä. Saamelaiset hädin tuskin mainitaan esihistoriaa käsitellessä. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen esineellistäminen ”Suomi mainittu”-egon pönkittämiseksi on tekopyhää. Vielä irvokkaampaa on surkutella heimojen kärsimiä konflikteja. Samat vihapuheet, samat maakaappaukset, samat sortotoimenpiteet, ovat käynnissä täälläkin.
Petra Laiti 