Koulujen alettua käynnistyi jälleen keskustelu oppikirjojen sisällöstä, opetussuunnitelmista ja peruskoulun tarpeellisista uudistuksista. Toisaalla, näkymättömät ihmiset puhuvat jälleen asioista, joita oppikirjoissa ei ole.
Olen itse käynyt koko peruskoulun aluksi Ruotsin ja myöhemmin Suomen eteläosissa. Minulla ei ole juuri lainkaan kokemusta siitä, miltä saamelaisista opettamisen pitäisi näyttää. Tarjonta on huikean vaihtelevaa koulusta riippuen. Itseni kohdalle on osunut huono tuuri; 12 kouluvuoden aikana muistan tuottaneeni lukemattomia esitelmiä, puheita, esseitä, mielipidekirjoituksia, musiikkiesityksiä ja keskusteluja, aina korostaen saamelaista näkökulmaani. Sen sijaan muistan vain kaksi (2) kertaa, jolloin saamelaisuus olisi tullut esiin ilman omaa myötävaikutustani. Kerran 9. luokalla, äidinkielen (siis suomen kielen) tunnilla, suomalais-ugrilaisista kielistä puhuttaessa sivuttiin saamen eri kieliä. Toisen kerran lukion (valinnaisella) Suomen historian kurssilla saamelaiset mainittiin oppikirjan alussa Suomen esihistoriasta puhuttaessa.
Valtion minulle tuoma tieto omasta kansastani rajoittui siis jaotteluun kielivähemmistöksi sekä muinaisen Suomen asuttajakansaksi.
Onneksi poikkeuksiakin on; annoin vastikään lyhyen haastattelun uuteen lukion yhteiskuntaopin kirjaan, jossa oli mukavasti esillä eri vähemmistöryhmiä Suomessa. Toivon mukaan samanlainen linja jatkuu muuallakin. Ongelma onkin juuri siinä, että tällaiset tapaukset ovat edelleen poikkeuksia, eivät sääntö.
Saamelaiset ovat elossa oleva alkuperäiskansa, kulttuuriyhteisö ja useampi kieliryhmä. Saamelaisilla on siten oikeus tulla nähdyksi kaikkien ominaisuuksiensa puolesta, eikä vain esihistoriallisena viittauksena tai suomen sukulaiskielen puhujina. Perusopetuksen puutteellisuus aiheuttaa epätietoisuutta valtaväestölle, mutta myös valtavaa painetta vähemmistölle. Eritoten nuoret ovat vaikeassa asemassa, kun tieto omasta kulttuuristaan näyttää olevan monen ulkopuolisen mittari “oikealle saamelaiselle”. Kun oppikirjojen välittämät kuvat viestivät ensisijaisesti kansanpuvun kirjavuutta, poronhoitoa ja/tai laavuelämää, tulee nuorelle helposti kuva, ettei tuo maailma kuulu hänelle. Lisäpainetta tuo kielellisen aspektin ylikorostaminen, erityisesti juuri niille nuorille, jotka eivät puhu saamea hyvin saati ollenkaan. Ulkopuolisten kiusallisiin kysymyksiin on silloin yllättävän helppo vastata, ettei koe olevansa saamelainen. Saamelaisnuorten hyvinvoinnin puolesta on syytä olla huolestunut muutenkin, eikä jo kouluikäisenä omaksuttu etnostressi auta ketään.
Erityisesti kaikista raskaimmat rikkomukset saamelaisia kohtaan, kuten konkreettiset esimerkit Suomen assimilaatiotoimista, jäävät piiloon. Edes kaltaisteni äänitorvien kautta sellainen tieto ei yleensä kulkeudu valtaväestölle. Itse en edes ymmärtänyt vastaavanlaisten ongelmien vakavuutta tai laajuutta ennen aikuisikää. Niin vakavat asiat ovat liian suuria taakkoja peruskouluikäiselle kantaa ja välittää eteenpäin.
Jos vielä nostetaan näkökulma valtakunnalliselle tasolle:
Uhanalaisesta vähemmistöstä opettamisen ja tiedottamisen päävastuun ei kuulu olla vähemmistöllä itsellään, eritoten jos ja kun vähemmistön uhanalaisuus on jäljitettävissä valtiosta lähtöisiin assimilointitoimenpiteisiin. Kompromissit tästä periaatteesta viestittävät vain, ettei valtiolla ole tarvetta kantaa vastuuta.
Uhanalaisen kulttuurin pelastuminen ei ole itsestäänselvyys, päinvastoin valtaväestön jatkuva epätietoisuus jopa edesauttaa kulttuurin katoamista. Perusopetuksen puutteellisuuden valossa on irvokkaasti jopa loogista, että vaikkapa joku taiteilija ei ymmärrä saati myönnä tekevänsä väärin loukatessaan saamelaiskulttuuria. Kukapa olisi koskaan opettanut korrekteja tapoja käsitellä saamelaisaiheita? Näin on myös loogista, että suomalaismedioissa meistä puhutaan aina loukkaantujina ja suuttujina. Kukapa olisi koskaan kertonut kirjoittajille, että meillä on kautta vuosikymmenten ollut hyvät syyt?
Petra Laiti 