Olen käynyt useita keskusteluja viimeaikaisista tapahtumista sekä niiden jälkipuinnista mediassa. Valtakunnallista huomiota on harvoin tarjolla saamelaisille, ja siksi meidän piireissämme kiinnitetään paljon huomiota mm. uutisten julkaisijaan, tyyliin ja sanavalintoihin. Erityisesti juuri Kiasman ja Grindgaten takia olen itsekin ollut jonkin verran esillä. Moni on mm. niiden tapausten yhteydessä ilmaissut, ettei median käyttämä sävy ole ollut täysin puolueetonta. Siitä pääsemmekin päivän aiheeseen.
Alla on 12 otsikkoa vuosilta 2008-2016. Mikä näitä otsikoita yhdistää?
Miksi niin, että saamelaiset ovat loukkaantuneet, suuttuneet, raivostuneet? Miksi aina mainitaan riitely, kuumennetut tunteet, aktivismi? Miksi niin, että saamelaiset haluavat, vaativat, riitelevät, valittavat tai eivät saa aikaiseksi?
Miksei välillä: Suomi ei ole ratifioinut ILO169 -sopimusta? Kiasma on loukannut saamelaiskulttuuria? Taiteilija on väärinkäyttänyt kulttuuria?
Miksi silloinkin, kun suomalainen on tehnyt jotain väärin, juuri saamelaiset ovat otsikon subjekti, tekijä?
Suvilahdessa taannoin esillä ollut ”Epäinhimillisyyden museo” (HS, linkki) näytti hienon näkökulman; suomalaisilla on pinttynyt kuva siitä, että suomalaiset ovat hyviksiä. Yllä näytetyt otsikot, retoriikka ja alentuva tyyli vain vahvistavat ja ylläpitävät sitä kuvaa. Kun ulkopuolinen lukija imee alitajuisesti negatiivisia asiayhteyksiä saamelaisista, otsikko otsikon perään, niin saamelaisista jää luonnollisesti negatiivinen kuva. Tietämättömien on silloin helppo ihmetellä ja jopa ärsyyntyä saamelaisten reaktioista eri tapauksiin. Ärtymyksestä johtuen saatetaan kirjoitella foorumeille, että ”mikä niitä nyt risoo” tai ”taas on herneet nenässä”. Kierre on valmis.
Ymmärrän, että ulkopuolisen on välillä vaikea nähdä miltä tällaiset ilmiöt näyttävät vähemmistön näkökulmasta. Siksi minusta olisi suhteellinen oletus, että juuri toimittajat kiinnittäisivät huomiota käyttämäänsä tyyliin ja sanavalintoihin, puolueettomuuteen vedoten. Näin ei kuitenkaan näytä tapahtuvan.
Yksi tällainen otsikko on vain otsikko. Kun otsikko näyttää aina tältä, kyseessä on puolueellinen journalismi. Tämä ilmiö paitsi heikentää mitä tahansa saamelaisosapuolen argumenttia, mutta myös syyllistää uhria uhrin aseman johdosta. Kyseessä on klassinen koulukiusaamistapa.
Esimerkki: Lapsesi tulee koulusta kotiin, ja kertoo lapsijoukon tönineen ja herjanneen häntä kaikilla välitunneilla. Kyseessä on kiusaamistapaus. Menet opettajan juttusille, ja opettaja lupaa tutkia asiaa. Kiusaajat sanovat opettajalle vain leikkineensä, ja että lapsesi on käsittänyt väärin. Seuraavassa vanhemmille suunnatussa info-sähköpostissa opettaja kirjoittaa: Eräs lapsi loukkaantui leikinlaskusta – tilanteen selvittely jatkuu.
Millaisia tunteita tämä sinussa herättäisi? Ajatuksenkulkusi saattaa näyttää tältä:
- Asia tuli esille = hyvä
- Asiasta puhutaan = hyvä
- Tämä ei ollut ehkä se, jota ajoin takaa = hämmennys
- Ymmärretäänkö tilanne väärin? = pelko
- Jääkö tilanne epäselväksi kiusaajien vanhemmille? = informaatiokatkos
- Joudunko minä puhumaan heidän kanssaan? = vastuu uhrille
- Altistinko juuri lapseni jatkokiusaamiselle? = katumus, syyllisyys
Tätä on saamelaisten näkyvyys suomalaismedioissa . Viimeiseksi kysymykseksi uhrille jää vain: Miksi edes vaivauduin?
Se on epämiellyttävää, raskasta, jatkuvaa, ja olen lopen kyllästynyt siihen. Puolueettoman tahon täytyy pystyä parempaan, tai luopua kokonaan julkisesta puolueettomuudesta. Esittämääni kiusaamistilanteeseen asetettuna Suomen mediat eivät tällä hetkellä ole neutraaleja lintuperspektiivejä, vaan aktiivisia tekijöitä. On alan ammattilaisten itsensä käsissä, haluavatko he jäädä siihen rooliin.
Petra Laiti 
3 vastausta artikkeliin “Aina vihaiset saamelaiset ja muita mediamyyttejä”
Kommentointi on suljettu.