Vuosi 2016 tulee ikuisesti jäämään mieleeni nimellä ”Sen Kerran Kun Haastoin Riitaa Taidemuseon Kanssa”. Kerron nyt, miten keskustelu on kulissien takana edennyt, ja mihin lopputulokseen olen itse päässyt.
Suomen Saamelaisnuoret ry julkaisi taannoin Facebook-sivullamme kirjoittamamme kirjeen Kiasmalle. Kirje lähetettiin ennen flash mob -tempaustamme (lue täältä lisää), ja poiki kutsun Kiasman johtoportaan kanssa. Kollegani ja minä menimme, istuimme, puhuimme ja kuuntelimme. Kiasman puolelta Leevi Haapala, Arja Miller sekä Minna Raitmaa tekivät samoin. Oli mukava päästä keskustelemaan mediasta irrallaan, kasvokkain. Keskustelu oli oikein rakentava, ja se arkistoitiin Kiasman tuleville johtajille muistutukseksi kulttuurisensitiivisyydestä. Uskon keskustelun olleen tarpeen niin Kiasman edustajille kuin saamelaistahoille.
Kaikesta huolimatta Grind on esillä Kiasman kokoelmanäyttelyssä vielä tammikuuhun asti, eli noin kaksi kuukautta. Siinä on kaksi kuukautta liikaa, ja siksi puhun siitä edelleen.
Aiheesta puhuttiin lisää ollessani vieraana Yle Puheen ohjelmassa 10.11., juontajina supernaiset Susani Mahadura ja Yagmur Özberkan. Mukana vieraana oli myös kuvataiteiden asiantuntija Anita Seppä. Keskustelimme kulttuurin omimisesta ja kulttuurien välisten dialogien tärkeydestä, käyttäen juuri #Grindgatea esimerkkinä. (Ohjelman voi kokonaisuudessaan kuulla täältä.) Puhuimme paljon myös siitä, että erityisesti tänä vuonna keskustelu kultuurisen omimisen ympärillä on pärähtänyt käyntiin oikein kunnolla.
Pohdin pitkään kysymystä, joka nousi esille Ylen keskustelussa; olenko minä äärihenkilö, koska haluan poistaa teoksen näyttelystä? Vastasin keskustelussa, että en mielestäni ole. Vastaisin niin nytkin, mutta ajatus jäi kaihertamaan. Olenko minä todella ääritaho?
Grindin katsominen aiheuttaa minussa ja monessa muussa fyysistä tuskaa. Katsoessani teosta lukemattomia kertoja niin Kiasmassa kuin kotonakin, olen itkenyt, olen ollut suuttunut, minua on oksettanut ja koko kehoni on tärissyt. Henkisen kuvotuksen vaikutus kehoon on yllättävän voimakas. Halu päästä eroon näiden tuntemusten aiheuttajasta on minusta täysin luonnollista. Tekeekö se minusta ääriajattelijan? Ei, ja kerron miksi.
Käsittääkseni ainoa teos, jonka Kiasma on koskaan jättänyt esittämättä näyttelystä yleisön pyynnöstä, on eräs lapsilta kielletty kissavideo. Teemu Mäki julkaisi nettisivuillaan esseen videosta, kertoen sen taustoista ja omista motiiveistaan (lue täältä). Hän toteaa mm. ettei ollut tarkoittanut synnyttää kohua sen lopullisessa mittakaavassa, ja että videon tarkoitus ei ollut glorifioida eläinrääkkäystä millään tavoin. Samaten taiteilija on sitä mieltä, ettei teoksessa lähtökohtaisesti ole kyse eläinrääkkäyksestä, vaikka se siitä syystä onkin yleisöltä kielletty. Suuri mediapaine kohdistui myös toimittaja Tiina Nyrhiseen, joka omaksi harmikseen esitti näkökulman ”väärinymmärretty”. Samoin oli merkittävää, että taiteilijaa vastaan nostetun kanteen takana oli nimenomaan eläinsuojeluyhdistys. Ylen Kulttuuricocktail-artikkelia lainaten:
”Toisin sanoen taidealan ulkopuolinen taho tuli tai joutui taidemaailman valvojaksi ja taiteen määrittelijäksi.” (linkki)
Mitä Jenni Hiltunen sanoikaan? Grindissa ei hänestä ole kyse saamelaisista. Hän ei tarkoittanut synnyttää kohua, teosta pitäisi katsoa eri näkökulmasta. Taidealan ulkopuolisen tahon, saamelaisten, raivo teosta ja Kiasmaa kohtaan räjähti, kun Kiasman intendentti Arja Miller omaksi harmikseen yhtyi mielipiteeseen ”väärinymmärretty”.
Jos kokonainen kulttuuriyhteisö (lue: kansa) on harvinaisen yksimielinen jonkin teoksen loukkaavuudesta, pitäisi niitä sanoja kuunnella. Jos niin saamelaiset kuin suomalaisetkin teoksen nähneet aktivistit, kulttuuriasiantuntijat ja taitelijat ovat osoittaneet teoksen olevan loukkaava, on silloin sekä museon että taiteilijan velvollisuus kuunnella. Jos Hiltusen Grind aiheuttaa perustellusti samanlaisen reaktion minussa, kuin Teemu Mäen video eläinoikeusaktivistissa, miksi minun sanani painaa silti vähemmän?
Kiasman jatkuva haluttomuus poistaa Grind näyttelystä itsesensuurin vääryyteen vedoten ei kerro tässä vaiheessa enää mitään muuta kuin että 90-luvulla kuollut kissa on Suomen johtavalle taidemuseolle tärkeämpi tekijä kuin hyvin elossa olevan kansan kulttuurin kunnioittaminen. Tällaista menettelyä vastaan toimiminen ei tee minusta eikä kollegoistani ääriajattelijoita.
Aikaisempia kirjoituksiani aiheesta voi lukea täältä:
Meanwhile in Finland (osa 1)
Meanwhile in Kiasma (osa 2)
Kirjoituksessa käytetyt lähteet:
http://areena.yle.fi/1-3784335
http://yle.fi/uutiset/3-8871486
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/12/04/kissantappovideon-ruumiinavaus http://www.teemumaki.com/essayskissa.html
http://yle.fi/uutiset/3-9160288
Petra Laiti 