29.11. osallistuin Ihmisoikeusliiton järjestämään Vihapuhe-tapahtumaan (linkki), jossa käytiin keskusteluja eri teemoilla vihapuheeseen liittyen. Olin itse panelistina keskustelussa ”Vihapuhe mediassa ja median kautta”. Samassa paneelissa olivat keskusteluvetäjien lisäksi myös mediatalojen edustajia, Siirtolaisinstituutin sekä Ihmisoikeusliiton edustajat sekä vierasluennoitsija Albaniasta. Kerron nyt lyhyesti, mitä mietintöjä jäi käteen.
Keskustelussa oli paljon sellaista, josta voisi puhua tuntikausia. Näkökulmaerot ovat vaikeita käsitellä reilun tunnin mittaisessa tilaisuudessa, erityisesti saamelaisuus herättää hyvin matalan tietotason kysymyksiä. Pari keskeistä pointtia jäi kuitenkin kaikille mieleen.
Ensimmäinen kysymys koskee vastuuta. Pohdimme yhdessä, millä tavoin median tulisi lähestyä vihapuhetta ja vihapuheesta aiheutuvaa väkivaltaa ym.
- Suomeen on selkeästi muodostunut vastuutyhjiö. Mediatalojen edustajat kiistivät median olevan vastuussa vihapuheen kitkennästä tai kansan opettamisesta. Molemmat media-alan ammattilaiset vetosivat siihen, että faktojen opettaminen on nimenomaan valtakunnallisen opetussuunnitelman tehtävä.
Vasta-argumentti 1: Entä silloin, kun faktat puuttuvat opetussuunnitelmasta? Vaikkapa saamelaisten kohdalla opetussuunnitelma on huomattavan puutteellinen (lue: olematon). Kenellä on silloin tiedottamisen ja edelleen opettamisen vastuu, jos ei valtakunnallisilla medioilla?
Vasta-argumentti 2: Jos media ei ole vastuussa vähemmistöjen äänen kuuluviin saamisesta, niin mitä kautta vähemmistön sitten kuuluisi saada näkyvyyttä?
Vasta-argumentti 3: Viime aikojen Yle-kriisi on opettanut koko maalle huomattavan lyhyessä ajassa, että mikään osapuoli ei näytä haluavan tällaista vastuuta itselleen edes Case Sipilän kaltaisissa ääritapauksissa. Joko nyt voidaan myöntää, että ongelma on todellinen?
Toinen kysymys koski nimenomaan vähemmistöjä.
- Esiin nousi yleisöstä kysymys, voiko enemmistö kokea vähemmistön oikeuksien vaatimisen uhkana? Tietenkin voi ja niin on tavallaan käynytkin, mutta:
Vasta-argumentti 1: Kyse on yhteisön, ei yksilön, vastuusta auttaa itseään pienempää yhteisöä. Erityisesti alkuperäiskansojen kohdalla kyse on aina vallasta ja vallankäytöstä. Kuten valtio, voivat suuret mediat valita olla uutisoimatta vähemmistöistä, mutta se ei poista vähemmistöjen olemassaoloa eikä vähemmistöjen valtiolähtöisiä ongelmia.
Vasta-argumentti 2: Tässä juuri uutisoinnin sävy nousee esiin. Kirjoitin jo kuukausia sitten median puolueellisuudesta ja uutisoinnin ongelmallisuudesta (linkki). Toistin keskustelussa alkuperäisen pointtini. Kun kyse on ihmisoikeuksista, miksi vähemmistöt kuvataan aina ”vaativan” niitä? Miksei niin, että Suomi ei täytä oikeuksia?
Keskustelun jälkeen pohdin pitkään argumentoinnin tärkeyttä. Miten selittää enemmistön vastuu auttaa vähemmistöä? Miten argumentoida se tavalla, joka on mahdollisimman selkeä, turvautumatta shokkiarvoon tai kliseisiin? Miten auttaa enemmistön yksilöitä näkemään vähemmistön näkökulma ja samalla herättää enemmistön halu auttaa? Päädyin tällaiseen päätelmään:
Jos valtiossa on määritellyt kansalliset vähemmistöt, on valtion vastuu tukea vähemmistöjä lain määrittelemällä tavalla, mielellään jopa enemmän. Jos kansallisten vähemmistöjen oikeuksien toteutumisessa on eroja, on valtio epäonnistunut vastuun kantamisessa. Jos vähemmistön huonompi asema yhteiskunnassa on suoraan jäljitettävissä valtion toimiin, on kyseessä ihmisoikeusrikkomus. Silloin kyse on valtion velvollisuudesta korjata tilanne, ei valtion pelkästä vastuusta.
Tämä saattaa kuulostaa dramaattiselta, mutta todistin itseni oikeaksi kävellessäni keskustelutilaisuuteen. Minulla oli nimittäin saamelaismalliset sisnakengät jalassa, pauloineen kaikkineen. Kävellessäni Kampin bussiterminaalin läpi useampi ihminen osoitteli kenkiäni, osa purskahti nauruun, osa vain tuijotti. Ohittaessani erään perheen kuulin selkeästi äidin kumartuvan lapsensa puoleen ja sanovan: ”Kato, oikea saamelainen”.
Niin kauan kuin minä en voi kävellä pääkaupungin keskustassa perinnevaatetusta käyttäen, ilman että teen samalla jonkinlaisen ”statementin”, eivät saamelaisten oikeudet tulla korrektisti nähdyksi ja kuulluksi ole toteutuneet. Jos vielä edelleen väännän rautalangasta: jos saamelaiset olisivat pystyneet itse toteuttamaan haluamamme näkyvyyden ja kuuluvuuden, me olisimme jo tehneet sen.
Lisää ajatuksia median roolista nimenomaan saamelaisuuden kohdalla tulee myöhemmin. Kansikuva: Ihmisoikeusliitto (c)
Petra Laiti 