Eduskunta on eilen hyväksynyt Tenon sopimuksen äänin 111-53, poissa 35. Tuon lauseen kirjoittaminen tuntuu yksinään jo raskaalta, mutta tänään haluaisin keskittyä toiseen asiaan, jonka pelkään muuten jäävän Tenokuohunnan jalkoihin.
Turun Sanomat on eilen julkaissut verkkoartikkelin (linkki, lainaukset artikkelista) Turun yliopiston arkistomateriaalista, joka muuton yhteydessä ilmeisesti jonkinlaisen virheen vuoksi päätyi roskalavalle räntäsateeseen. Artikkelin mukaan aineisto koostui ”kelanauhoista, kaseteista ja videoista”, kaikki siis vedenarkaa tavaraa. Mikä vielä tärkeämpää, aineisto sisälsi Talvadas-projektin tallenteet. Talvadas-projekti on kansainvälisesti merkittävä aineisto, joka keskittyy saamelaisperinteisiin sisältäen ”Tenonjokivarressa sijaitsevan pikkukylän asukkaiden uskomusperinnettä ja saamelaisten haastatteluja”.
Tässä kuvaava kirjoitus itse tapahtuneesta, jossa kuvataan syitä muuttoon sekä aineiston tarkempaa tilaa –> Linkki.
Itse järkyttyisin tällaisesta sattumuksesta joka tapauksessa, mutta aineiston saamelaiskulttuuria käsittelevä osa kirvelee erityisen pahasti. Arkistoaineiston valvomaton, ammattitaidoton ja huolimaton käsittely on nyt saattanut aiheuttaa korvaamattomia menetyksiä, vaikka arkisto onkin käsitykseni mukaan digitoitu. Koko tuhoa ei Turun Sanomien olla pystytty vielä kartoittamaan. Menetettyä muistitietoa ei silti saa takaisin, sen saamelaiset tietävät erityisen hyvin.
Jos tapahtunutta silti tarkastellaan saamelaisnäkökulmasta, on perusteltua kysyä miksi aineistot olivat Turun yliopiston hallussa. Saatan olla väärässä (korjatkaa toki, jos olen), mutta ymmärtääkseni Talvadas-projekti aloitettiin 1960-luvulla (viittaan tähän tekstiin). Ymmärrän, että aineisto siinä tapauksessa on arkistoitu yliopistoon Etelä-Suomessa, sillä saamelaisilla ei vastaavanlaisia resursseja ollut. Saamelaismuseo Siida on perustettu vasta vuonna 1997 ja Saamelaisarkisto on käytännössä uunituore, vuonna 2012 aloittanut toimija. Kuitenkin kokonaisuutta tarkastellen voi huomata, että saamelaiskulttuuriin liittyvän aineiston ympärillä käydään huomattavan erimielistä keskustelua.
Vuonna 2015 Tampereella sijaitseva museokeskus Vapriikki lahjoitti merkittävän kokoelman saamelaisista kerättyä aineistoa Siidalle (linkki). Kokoelman lahjoitusta perusteltiin sanoilla:
– Voidaan ajatella, että esineet ovat olleet etelässä lainassa 110 vuotta, ja nyt ne palautuvat takaisin saamelaisyhteisölle (vs. kokoelmapäällikkö Teemu Ahola Vapriikista)
Vastaavia lahjoituksia ovat tehneet mm. Hämeenlinnan kaupunginmuseo (2016, linkki) sekä Museovirasto (2014, linkki). Lahjoitusten myötä nousi esiin kiusallinen keskustelu siitä, että Kansallismuseossa saamenpukuja näytetään vitriineissä kuin olisimme kauan sitten kadonnut yhteisö. Kansallismuseon pysyvän perusnäyttelyn tulisi mieluummin nostaa esiin suomalainen näkökulma suhteessa saamelaisiin: assimilaatiopolitiikka, järkyttävät kouluasuntolaolot, valtion epäonnistuminen ILO 169:n ratifioimisessa, valtion jatkuvat toimet rajoittaa saamelaisten oikeuksia, valtiollisen opetussuunnitelman valinnat jättää saamelaiset pois oppikirjoista vuosikymmeniksi, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Saamelaisesineistön ja -kulttuurin esittelemisen voisi jättää saamelaismuseo Siidan tehtäväksi.
Vapriikin lahjoituksen myötä Kansallismuseota kohtaan nousi paine palauttaa saamelaisille keräämänsä esineet ja muu aineisto. Kansallismuseo ei ole palauttanut aineistoa.
Käytän sanaa ”palauttaa” tietoisesti. Olennainen kysymys keskustelussa on nimittäin myös ”kenelle tieto kuuluu?” ja ”kuka sitä saa säilyttää?”. Mikäli saamelaiset olisivat kuolleet sukupuuttoon tai assimiloituneet kokonaan muihin kansoihin, olisi luonnollista että saamelaisaineistoa säilytettäisiin suomalaisessa museossa tai yliopistossa. Tilanne on kuitenkin se, että saamelaiset ovat elinvoimainen kulttuuri, jolla on nykyään oma museo ja arkisto, joiden olemassaolon syyt ovat juuri saamelaiskulttuurin tutkiminen ja perimätiedon säilyttäminen tuleville sukupolville. Saamelaisilta saamelaisille. Miksi aineisto ei siis ollut saamelaisten hallussa?
Saamelaismuseon ja -arkiston olemassaolon takia on yhä vaikeampaa perustella samelaisaineistojen säilyttämistä saamelaisten ulottumattomissa. Se on myös epäloogista; jos tahdot tietoa Tenojoenvarren saamelaisista, miksi etsisit sitä Turusta? Lisäksi olisi huomattavasti hedelmällisempää antaa juuri saamelaiskulttuuriin perehtyneiden tutkijoiden hallita saamelaisille keskeistä esineistöä ja arkistomateriaalia. Toivon tosissani, että tämä kauhea tapaus luo eloa aineistokeskusteluun, ennen kuin Kansallismuseo lykkää gáktimme vahingossa Töölönlahteen. Saamelaiskulttuurilla, jos kellä, ei ole varaa tämänkaltaisiin katastrofeihin ja sitä pahemmin kirvelee, että vahinko tapahtui juuri suomalaisten käsissä.
Korjattu klo 14:04, 23.3.2017: Talvadas-kokoelma on yleisön vinkistä digitoitu, kiitos tiedosta!
Petra Laiti 
Kiitos tekstistäsi. Tuolla roskalavalla, josta otin kuvan, oli noin 100 hyllymetriä arkistoaineistoa, mutta ainakaan 1960-luvun Talvadas-nauhoituksia siellä ei tietääkseni ollut. Toki aineiston inventointi on vasta alkamassa. Esiin nostamasi kysymys on tärkeä ja sitä käsitellään esim tämän päivän Turun Sanomissa ja siitä on keskusteltu paljon jo aikaisemmin. Itse asiassa arkiston digitointiprojekti aloitettiin nimenomaan Talvadas-aineistosta, jotta se saataisiin tutkijoiden käyttöön riippumatta siitä, missä he elävät ja riippumatta aineiston fyysisestä sijainnista. Digitaalisen aineiston käyttöoikeudet ovatkin Giellagas-instituutin ja Siidan tutkijoilla. Kyse on nimenomaan tutkimuskäyttöön kootusta aineistosta, joten sitä ei voi suuren yleisön käyttöön avata. Aineistosta tehdyt tutkimukset ovat kaikkien luettavissa.
Kiitos selvennyksestä! Toivotaan, että keskustelu pysyy pinnalla ja tuottaa tulosta!