Jäämeren rata murskaa saamelaiset alleen

Viime vuosien aikana ja yhä useammin tänä keväänä on mediassa puhuttu niin sanotusta ”Jäämeren radasta”. Tästä esimerkkeinä vaikkapa:

8.7.2013
Yle Uutiset: Petteri Orpo: Valtion osakkeista rahat Jäämeren rataan

13.6.2016
Mtv: Matkailu hyötyisi ja poronhoito kärsisi Jäämeren radasta – ”Vaikea kuvitella, että sen kanssa pystyisi elämään”

5/2017
Demokraatti: Kolumni: Arktisen politiikan mahdollisuuksia ei saa hukata

13.6.2017
Rakennusteollisuus RT ry / Keskusliitto: Jäämeren rata odottaa Suomen aloitetta

17.6.2017
Kaleva: Puheenvuoro: Pitääkö Jäämeren rata rakentaa?

18.6.2017
Lapin Kansa: Orpo: ”Jäämeren rata olisi Suomelle valtava mahdollisuus”

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Jäämeren radassa on kyse junaradasta, joka kulkisi joko Kolarin radan tai todennäköisemmin Rovaniemen radan jatkeena aina jäämerelle asti. On olemassa useita versioita siitä, mistä rata todellisuudessa kulkisi, mutta liitteenä olevasta kuvasta voi nähdä vireillä olevat vaihtoehdot.

Kuva: Mtv

En pureudu tässä tekstissä Jäämeren radan suunnitelmien historiaan sen enempää, mutta todettakoon, että asiasta on puhuttu vuosikausia. Käytän tarkoituksella sanaa ”puhuttu” sanan ”keskustelu” sijaan, sillä eräs luonnollisella tavalla olennainen ääni puuttuu näistä puheista. Kuten kuvasta on nähtävissä (ja nimestäkin kuulee), kulkisi Jäämeren rata mitä todennäköisimmin Saamenmaan läpi. On sanomattakin selvää, että saamelaisten maiden ja saamelaisen elinkeinoalueen läpi kulkeva infrastruktuurihanke vaikuttaisi merkittävästi paikallisväestön elämään puolin ja toisin. Yritän tässä tekstissä demonstroida mahdollisimman selkeästi, mistä omassa kannassani on kyse.

Raottaakseni hieman ajatusmaailmaani, minun kotini rajat näyttävät jotakuinkin tältä:

Aina maan- ja vedenkäyttöasioista puhuttaessa tämä kartta on se, jota minä noudatan. Jota me noudatamme. Ymmärtääkseen jäämeren radan ympärillä käytävää keskustelua ja sen jyrkkää vastustusta saamelaistahoilta, on pidettävä tämä kartta mielessä.

Vaikka suunnitelmat ovatkin vielä alkutekijöissä, on Jäämeren radasta vihjailu huolestuttavaa. Ylle liitetyistä artikkeleista, kolumneista ja mielipidekirjoituksista vain kaksi ovat sisältäneet saamelaiset. Näissäkin tapauksissa on kyse klassisesta ”saamelainen reagoi”-ilmiöstä, ergo, saamelaiset esitetään keskustelun subjektina eikä todellisena altavastaajana (”saamelaisia epäilyttää”, ”saamelaiset vastustavat”, ”saamelaiset eivät kannata”, mutta ei koskaan ”Suomen toimet uhkaavat”, ”Valtio ei ole kysynyt”, jne). Saamelaisten äänen kuulumattomuus jo näin varhaisessa vaiheessa projektia on pelottava merkki tulevista toimintatavoista, erityisesti sillä radan rakentamisella olisi suurimmat välittömät vaikutukset juuri saamelaisten alueilla.

Jäämeren radan puoltaminen on taloudellisen lyhytnäköisyyden merkki. Radan ajatellaan tuovan hyötyjä alueen elävoittämisen muodossa, mutta todellisuudessa se palvelee ensisijaisesti ilmaston lämpenemistä kiihdyttäviä aloja, kuten fossiili-, kaivos- ja metsäteollisuutta. Rataa ei suunnitella paikallisia ajatellen, vaan sitä suunnitellaan nimenomaan läpikulkureitiksi. Lisäksi on selvää, etteivät rataa havittelevat ymmärrä alkuunkaan, miten tolkuttoman kauan pohjoisen luonnolla kestäisi palautua jo radan pelkästä rakentamisesta. Pohjoinen maa kun pilaantuu, se on käytännössä sukupolviksi mennyttä. On lisättävä, etteivät ympäristöhaitat rajoittuisi vain Saamenmaalle, vaan radan rohkaisema Jäämeren laivaliikenne kiihdyttäisi myös Arktisen jään sulamista. Rata ei siis olisi vain Suomen portti Jäämeren liikenteeseen, vaan myös tapa aiheuttaa uudenlaisia päästöjä Arktiksen muutenkin hauraaseen luontoon. Mikäli puhdasta luontoa etsiviä turisteja olisi tarkoitus havitella lisää (alueen ”elävöittämisen” merkeissä), ei Arktisen luonnon tuhoaminen kuulosta minusta loppuun asti mietityltä strategialta.

Lapin maakuntajohtajan Mika Riipin perustelu hankkeelle on yhtä lailla taloudellinen näkökulma. MTV uutisoi (lähde), että Riipin mukaan rata voisi ”edesauttaa luonnonvarojen hyödyntämistä ja uusien teollisten hankkeiden syntymistä”. Artikkelin mukaan Pohjois-Lapin kuntayhtymän kehittämispäällikkö Timo Lohi kertoo radan mahdollistavan ”ei niin (esiintymiltään) rikkaiden kaivosten käyttöönoton”. Lohi ei ”usko” saamelaisten kotiseutualueelle tulevan kaivoksia, mutta sellaisiin lausuntoihin ei kerta kaikkiaan voi luottaa. Hankkeen puoltajat haluavat nimenomaan keskittyä radan tuomiin mahdollisuuksiin ja kaivoksien saapuminen Saamenmaahan on radan myötä aito ja jopa todennäköinen mahdollisuus.

Jos palaa tekstissäni hieman ylöspäin, vilkaistakseen jälleen minun kotimaani rajoja, voidaan melko pienellä vaivalla vetää muutamia johtopäätöksiä. Mika Riipin puhumassa luonnonvarojen hyödyntämisessä on kyse nimenomaan saamelaisten luonnonvarojen hyödyntämisestä. Kaivoksien avaamisilla, olivat ne rajan millä tahansa puolella, on ulkopuolisten aiheuttamia haittavaikutuksia saamelaisten elinkeinoihin. Kevitsan kaivos Sodankylässä, aivan Saamenmaan rajan tuntumassa, on vaikutuksillaan verrattavissa siihen, että Espooseen rakennettaisiin hiilivoimala hiilivapaan Helsingin rajalle. Mainittujen teollisten hankkeiden kohdalla kyse on nimenomaan muualta tulleiden hankkeiden tunkeutumista saamelaisalueelle. Radan tuomien ns. mahdollisuuksien yksiselitteinen tarkoitus on hallita Saamenmaan työvoimaa, raaka-aineresursseja ja kaupankäyntiä. Tämä on, kaikessa yksinkertaisuudessaan, kolonialismia.

On selvää, etteivät saamelaisten omat vastustelut, vaikka olisivat kuinka jyrkkiä, riitä vakuuttamaan valtiota projektin tuhoisasta vaikutuksesta saamelaisten kulttuuriin ja elinkeinoihin. Vielä pari vuotta sitten olisin uskaltanut olla optimistinen, mutta uuden metsähallituslain ja Tenon sopimuksen myötä uskoni järjen äänen voittoon on haihtunut. Suomen valtio on kerta toisensa jälkeen osoittanut, etteivät alkuperäiskansojen oikeudet tai edes perustavanlaatuiset ihmisoikeudet merkitse päätöksenteossa muuta kuin huonoa PR:ää, joka voidaan valtaväestön kirjoittaman, valtaväestölle tuotetun median kautta piilottaa muiden uutisten joukkoon. Jäämeren radan kanssa flirttailu on nähtävä todellisena, fyysisenä uhkana saamelaisten luonnonvaroihin perustuville perinteisille elinkeinoille. Sen tosiasian ympäri eivät mitkään lyhytaikaiset taloudelliset hyödyt pääse.

Metsähallituslaki mahdollisti metsiemme pilkkomisen. Tenon sopimus vei meiltä ikiaikaisen kalastusoikeutemme. Jäämeren rata tulee olemaan kivulias kuolinisku poronhoidolle koko radan mitan verran. Yhä useampi maailman yritysmoguleista, taloustieteilijöistä ja tiedeyhteisöistä on sitä mieltä, että uusiutuvassa luonnonenergiassa ovat tulevaisuutemme menestystekijät. On siis syytä pohtia, onko vanhentunutta, luontoa saastuttavaa teollisuutta auttava junarata vaivan arvoinen, eritoten kun se merkitsee Euroopan ainoan alkuperäiskansan elinkeinojen tuhoamista Suomessa. Useiden Suomen ministerien mielestä on. Saamelaisten mielestä ei. Miksi kuitenkin me, jotka aina siirrymme, jotka aina myönnymme kompromissiin, jotka vuodesta toiseen joudumme perustelemaan olemassaoloamme oikeutta, miksi me olisimme ne, joiden pitäisi siirtyä?