”Minä en ole suomalainen.”

Kuva: Suohpanterror.

Olen viime aikoina tehnyt syväluotaavia sukelluksia Suomi-twitterin keskustelu-kulttuuriin. Oliko siitä hyötyä? Ehkä ei. Oliko se opettavaista? Hell yes.

Twitter soveltuu loistavasti nopeiden, hot take -tyyppisten keskustelujen käymiseen ja kommentointiin, ja siksi koen sen hyväksi alustaksi lyhyille kannanotoille. ”Mikrobloggauksesta” voisi myös puhua. Ennen kaikkea palvelu soveltuu kuitenkin oman kuplan ulkopuolelle kurkistamiseen. Olen (vähemmän yllättävästi) keskustellut laajalti saamelaisasioista, ja juuri siksi vastaanottanut suhteellisen paljon ”juupas-eipäs”-inttämistä, tarkoituksellista provosointia ja tietysti valtavat määrät väärästä tiedosta kiinnipitäviä kommentteja. Tämä teksti on syntynyt tässä ja tänään, koska halusin aluksi keskustella aiheesta Twitterissä, mutta ymmärsin aiheen vaativan paljon enemmän tilaa ja tekstiä.

Pohjustan päivän aihetta näyttämällä pari kommenttia, joita olen verrattain usein nähnyt ja kuullut:

“Me olemme kaikki ihan yhtä alkuperäisiä.” / “Mikä teissä on muka niin erityistä?” / “Kyllä me olemme kaikki ihan samaa.” / ”Ei maailmassa ole mitään alkuperäiskulttuureja.”

Irrotan tekstistä heti alkuunsa kaikki ne historialliset syyt, kansainväliset sopimukset ja standardit, tai vaikkapa Suomen perustuslain, joilla voisin ryhtyä perustelemaan sitä, miksi saamelaiset ovat alkuperäiskansa ja suomalaiset, myös pohjoisessa asuvat sellaiset, eivät ole. En ryhdy väittelemään faktoista, asiasta lisätietoa haluava voi lukea vaikkapa Veli-Pekka Lehtolan tietokirjoja, joita voi ladata pdf:nä tästä osoitteesta. Suosittelen lämpimästi kenelle tahansa!

Haluan mieluummin keskittyä siihen tapaan, jolla suomalainen omien kokemuksieni mukaan tarkastelee saamelaista kulttuuri-identiteettiä. Kuten olen todennut lukuisissa aiemmissa kirjoituksissani, Suomessa ei usein ymmärretä saamelaisten olevan oma, erillinen kansansa. Pinttynyt (ja virheellinen) olettamus siitä, että saamelaiset ovat jollain tavoin suomalaisuuden ”alalaji” tai ”rinnakkaiskulttuuri”, näkyy näissä keskusteluissa erityisen hyvin. Useat tällaiset kommentoijat eivät nimittäin ymmärrä, että saamelainen kulttuuri-identiteetti ei perustu vertailuun suomalaisuuden kanssa. Toisin sanoen; minä olen saamelainen riippumatta suomalaisuuden olemassaolosta. Minun saamelaisuuteni ei synny pohtimalla, mikä kaikki minussa poikkeaa suomalaisuudesta, vaan identiteettini syntyy elämästäni kansani keskuudessa. Tämä ei kuitenkaan riitä monille perusteluksi ja tästä pääsemmekin ongelma-alueelle.

Jos katson asiaa suomalaisen näkökulmasta, jään aina pohtimaan seuraavaa. Kotimaisuus on Suomessa arvostettavaa, se lienee itsestäänselvää. Suomalainen myös tunnistaa helposti ei-suomalaisia asioita, kuten ulkomaisia kieliä, brändejä ja tapoja, sekä hyvässä että pahassa. Ulkonäköön liittyvät asiat (ihonväri, hiuslaatu jne) ovat myös pinttyneitä ”tuo ei kuulu tänne”-keskusteluun, liian usein tietoiseen rasismiin asti. Suomessa on yhä järkkymätön kuva siitä, millainen kansa suomalaiset ovat, millainen historia ja millaiset tavat suomalaisilla on, ja millaiset asiat kuuluvat Suomen kulttuurisiin symboleihin.

Siksi minusta on yhtäältä hämmentävää ja toisaalta uuvuttavaa seurata ihmisten reaktioita, kun kerron olevani saamelainen. Toisin kuin tilanteissa, joissa selkeästi havaittavissa olevat tekijät ilmiantavat tietyn alkuperän (ts. ei-suomalaisuuden), saamelainen asetetaan lähes poikkeuksetta selvittämään, millä perusteella on saamelainen.

Halutaan tietää, puhuuko kieltä. Halutaan tietää, miksi on ”olevinaan jotenkin erityinen”, tai ”miksi sinä olet alkuperäinen, mutta minä en muka ole”. Huomautetaan, ”mutta sullahan on Suomen passikin”. Sanotaan, ”mutta teitä on niin vähän, miten se kansa-homma sit toimii”. Halutaan tietää, onko ”puhdasverinen” vai ei, paljonko henkilössä ”virtaa saamelaisveri”, ovatko molemmat vanhemmat saamelaisia vai eivät. Ja sitten siirrytään vertailemaan itseään saamelaiseen. Puhutaan siitä, miten itsekin matkoilla on tullut kokeneeksi ”Lapin taikaa”. Nimetään kuka tahansa pohjoisessa joskus asunut sukulainen, vaikka monenkin sukupolven takaa, jotta voi luoda pakotetun yhteyden keskustelijaan. Halutaan etsimällä etsiä jokin todiste siitä, että tuo henkilö ei ole niin erityinen kuin väittää olevansa. Jokin todiste siitä, että kyllä me kaikki olemme suomalaisia. Tai vastaavasti tukea mielikuvaansa siitä, että kyllä me kaikki olemme yhtä alkuperäisiä. Kunhan tuo toinen ei vain ole ”erityisempi” kuin mitä on itse.

Saamelaiset eroavat monesta Suomen rodullistetusta ryhmästä siinä mielessä, että meistä yhä suurempi osa ei halua olla suomalainen tai ylipäätään osa Suomen yhteiskuntaa. Juuri tämä suomalaisuuden kieltäminen on monille vaikeaa käsittää, ja se nähdään usein jonkinlaisena torjuntana. Siinä missä monet muut Ruskeiksi Tytöiksi lukeutuvat joutuvat kyllästyneinä sanomaan, että on ihan yhtä suomalainen kuin muutkin (tai itse valitsemassaan määrin), saamelaisena minua vaaditaan jatkuvasti perustelemaan, miksi minä muka en olisi suomalainen.

Saamelaisena minua vaaditaan jatkuvasti perustelemaan, miksi minä muka en olisi suomalainen.

Toisin sanoen, millä perusteella minä haluaisin ns. ”luopua” suomalaisuudestani, kun minulle kerran on se annettu. Ja kun kerta toisensa jälkeen kerron, että saamelaisuus on eri asia kuin suomalaisuus, saattaa suomalainen loukkaantua ja todeta saamelaisen ylimieliseksi, tai todeta, ettei alkukantaisilla elämäntavoilla ole sijaa nykymaailmassa. Yhtäältä saamelaisen itsetietoisuus ja ylpeys omasta kulttuuristaan tulkitaan suoraksi loukkaukseksi suomalaista kulttuuria kohtaan. Toisaalta asetetaan suomalaisuus selkeästi saamelaisuutta korkeammalle sen perusteella, kumpi kulttuuri on valtaapitävän näkökulmasta ”edistyneempi”.

Kummassakin tapauksessa minulla on saamelaisena hyvin vähän valtaa itse sanella omaa identiteettiäni. Suomalaisella on aina suurempi valta projisoida oma käsityksensä saamelaisuudesta minuun, ja silloin minun tehtäväni on hänen nähdäkseen todistaa, että olen saamelainen siitä huolimatta, että poikkean hänen projisoimastaan mielikuvasta.

Suomalaisella on aina suurempi valta projisoida oma käsityksensä saamelaisuudesta minuun, ja silloin minun tehtäväni on hänen nähdäkseen todistaa, että olen saamelainen siitä huolimatta, että poikkean hänen projisoimastaan mielikuvasta.

Asiaa ei ollenkaan auta se, että saamelaisista ja saamelaisuudesta liikkuu paljon myös virheellistä tietoa ja että saamelaisten oikeus lailliseen itsemääräämiseen ei vieläkään toteudu Suomessa. Hyvä esimerkki on lieveilmiö, jossa Suomen nykyinen saamelaiskäräjälaki mahdollistaa suomalaisten pääsyn Saamelaiskäräjien äänestys-luetteloon, jopa saamelaisten vaalilautakunnan hylättyä hakemukset. Näissäkin tapauksissa usein uutisoidaan virheellisesti, että henkilöt olisi ”hyväksytty saamelaisiksi”, vaikka kyse on on Suomen KHO:n hyväksymästä äänioikeudesta, ei ”saamelaiseksi tulosta”. (Aiheesta voi lukea lisää täältä, täältä ja täältä, sekä V-P Lehtolan kirjasta ”Saamelaiskiista”, johon löytyy linkki ylempää).

Nämä asiat mahdollistavat puheet ”meidän alkuperäiskansastamme”. Nämä asiat mahdollistavat kulttuurisen omimisen ja feikkigáktien käytön. Suomen valtarakenteet, saamelaisista liikkuva virhetieto sekä suomalaisuuden ja saamelaisuuden rajan tarkoituksellinen häivyttäminen ovat johtaneet tilanteeseen, jossa saamelainen voi saada vihapostia vain todetessaan saamelaisten olevan alkuperäiskansa. Siitä huolimatta aion toistaa tätä niin monta kertaa kuin tarve vaatii. Saamelaiset ovat oma, erillinen kansansa, jonka olemassaolo ei liity suomalaisuuteen juuri mitenkään. Minä olen saamelainen. En suomalainen, en lappilainen tai lappalainen, en kenenkään ”oma” alkuperäiskansa, vaan saamelainen. Ja jos saamelaisten oikeudet toteutuisivat, minun ei tarvitsisi koskaan jatkaa tätä keskustelua sen kauemmas.