Lapin Kansa julkaisi eilen 15.11. nettiartikkelin ”Poropaliskuntien vaatimus valtion metsien hakkuiden lopettamisesta Inarissa veisi yli 30 työpaikkaa ja lopettaisi polttopuukaupan”, joka käsittelee Metsähallituksen vaatimia pakkohakkuita poronhoitoalueille. Alueen paliskunnat ovat yksiselitteisesti kieltäytyneet sallimasta hakkuita, koska poronhoidolla ei ole enää tilaa väistyä.
Poronhoidosta on viime vuosina julkaistu lukuisia artikkeleita ja mielipidekirjoituksia, jotka kääntävät valta-asetelmia päälaelleen mm. väittäessään poronhoidon olevan syypää arktisen alueen kehityksen hitauteen, Metsähallituksen toimien vaikeuttamiseen, sekä jopa ilmastonmuutokseen kokonaisuudessaan. Todellisuudessa poronhoito on saanut vuosi toisensa jälkeen väistyä, kunnes elintila on lopulta joutunut niin ahtaalle, ettei perääntymisvaraa enää ole.
Lapin Kansan julkaisema juttu käsittelee jälleen yhtä esimerkkiä siitä, miten maankäyttöä ajetaan saamelaisalueilla yhä ahtaammalle. Tässä kirjoituksessa keskityn kuitenkin analysoimaan itse tekstiä; Olli Miettusen kirjoittama artikkeli on nimittäin myös erinomainen esimerkki siitä, miten saamelaisia systemaattisesti mustamaalataan mediassa.
Kartta: Saamelaisalueen paliskunnat
Aloitetaanpa siis.
Metsähallitus saa artikkelissa sekä ensimmäisen että viimeisen sanan. Ensimmäinen kommentti on, ettei Metsähallitus “suostu sotimaan” saamelaiskäräjien tai paliskuntien kanssa. Lauseen asettelu jo itsessään viestii virheellisesti, että saamelaiskäräjät ja paliskunnat olisivat yhdessä lietsomassa jonkinlaista tahallista rintamaa Metsähallituksen uusia hakkuuaikeita vastaan.
Huomatkaa myös, että saamelaiskäräjiltä ei ole tekstissä kommenttia, vaan puheenvuoro on annettu ainoastaan paliskuntain yhdistyksen toiminnanjohtaja Anne Ollilalle. Hänenkin kuvataan “asettelevan sanojaan hyvin varovasti”, ikään kuin aihe olisi jotenkin räjähdysherkkää. Saamelaisten ja meitä puolustavien tahojen vastaisessa diskurssissa onkin tavallista, että meidät leimataan juuri helposti suuttuviksi, impulsiivisiksi tai muuten tunteellisiksi. Sillä tavoin voidaan luoda kuvaa, että päätöksiä ei tehdä järjen, vaan tunteiden perusteella.
Saamelaiskäräjät mainitaan tekstissä useasti siitä huolimatta, ettei heille ole annettu suunvuoroa. Ulkopuolelta katsova silmä ei välttämättä ole tähän harjaantunut, mutta saamelaiskäräjistä liikkuu usein virheellisyyteen pohjautuvaa vihamielisyyttä. Käräjät mielletään tasaisin väliajoin Suomesta irralliseksi vallankäyttäjäksi, jonka porotaloutta suosiviin vaatimuksiin on ulkopuolisten taivuttava.
Tosiasiassa saamelaiskäräjillä on Suomessa hyvin vähän valtaa, minkä lisäksi käräjät ovat Suomen valtion alainen elin siinä missä Metsähallituskin. Saamelaiskäräjillä ei siis ole todellisuudessa legitiimiä tapaa vaikuttaa Metsähallituksen saati valtion muidenkaan tahojen toimintaan muuten, kuin konsultoinnin ja lausuntojen kautta (tosin Tenon sopimuksen käsittely on osoittanut tämänkin oikeuden kyseenalaiseksi).
Artikkelissa käräjistä puhuttaessa käytetään sanoja “kontrolloida kaikkea”, “vaatimukset pitää toteuttaa” ja “kireä suhtautuminen”, jotka ovat omiaan vahvistamaan mielikuvaa irrallisesta vallankäyttäjästä niille, joilla se jo on valmiiksi. Huomionarvoista on myös, että syy laitetaan juuri “nykyisen” käräjäkokoonpanon niskoille, sillä yksi Lapin Kansan toimittajan kannan jakavista haastateltavista on aikaisemmin ollut saamelaiskäräjien jäsen ja nykyään töissä Metsähallituksella. Tällaisissa asiayhteyksissä jää hämmästyttävän usein mainitsematta, että saamelaiskäräjät ovat demokraattisesti valittu edustuselin, ei staattinen valtablokki. Eri käräjäkokoonpanojen mielipide-eroilla ei siksi pitäisi olla sen suurempaa merkitystä kuin muillakaan edustuselimillä.
Lisäksi artikkelissa mainittu saamelaiskäräjien vaatimus on, ettei hakkuita toteuteta ennen, kuin on tehty “laajat kokonaisvaikutusten arvioinnit kaiken toiminnan ja historiallisen kehityksen vaikutuksesta saamelaiskulttuuriin.” Miksi tällaisen vaikutusarvioinnin teko nähdään negatiivisessa valossa?
Greenpeace mainitaan artikkelissa neljästi kiistan “takapiruna” tai “liekkeihin puhaltajana”, mutta Greenpeacen edustajalta ei ole tekstissä minkäänlaista kommenttia. Lisäksi retoriikka on maultaan koloniaalinen; ikään kuin hakkuita ei olisi vastustettu, ellei Greenpeace olisi tullut lietsomaan vastustusta. Ikään kuin saamelaisten vastustus pohjautuisi jonkun muun istuttamaan ajatukseen, kuin meidät olisi jollain tavalla “huijattu” toimimaan omaa etuamme vastaan. Herää kysymys, onko toimittajalla itsellään jonkinlainen kivi kengässä Greenpeacea kohtaan? Herää myös kysymys, mikä pyrkimys valtion “hyväntahtoisen” roolin korostamisella on, ja miksi tekstin jälkimakuna on vuonna 2017 edelleen se, että valtio tietää saamelaisia paremmin, mikä saamelaisten etu on.
Haluan myös kiinnittää huomiota Metsähallituksen edustajien argumentointiin, jota toimittajakin mukailee räikeästi. Metsähallituksen puolustus hakkuiden kannattamiselle kerrotaan seuraavassa lauseessa:
“–Metsätalouden pitää aina olla kannattavaa ja se on, Korhonen toteaa.”
Tätä lausetta käytetään siis perustelemaan, miksi metsäekonomian professorin tekemät laskelmat Metsähallituksen toimista olisivat virheellisiä. Haluan jokaisen lukijan miettivän hyvin tarkkaan, missä tilanteessa näin tyhjä lause on kelvannut perusteluksi suomalaisia koskevassa uutisoinnissa. Miksi tällainen lause herättää naurua vaikkapa oikeistolaisen presidenttiehdokkaan suusta, mutta on täysin legitiimissä asemassa, kun vastapuolena ovat saamelaiset?
Entäpä sitten, kun katsotaan päätöksenteon prosessia:
“Korhosen mukaan kovin kovaa ei pitäisi olla, päinvastoin. Kun luonnonvarasuunnitelmassa – jota vastaan kukaan ei protestoinut – hakkuusuunnitteeksi vahvistettiin Inarissa 115 000 kuutiota, on määrä jo nelisen vuotta ollut alle 100 000. “
Tämä välihuomautus on tosiasiassa virheellinen. Kukaan ei protestoinut luonnonvarasuunnitelman hakkuusuunnittelua siksi, että hakkuusuunnitelma vahvistettiin Metsähallituksen sisäisenä päätöksenä, eikä päätökselle siksi avattu valitusmahdollisuutta. Tämänkin olisi yhdellä jatkokysymyksellä saanut selville, mutta toimittaja on joko valinnut jättää kysymyksen kysymättä tai tietoisesti valinnut antaa Metsähallitukselle täyden luottamuksen. Lisäksi se tekee tyhjäksi perustelun:
”–Mehän emme ole tehneet sellaisia hakkuita joita paliskunnat olisivat vastustaneet, Korhonen toteaa.”
Jos valitusmahdollisuutta hakkuusuunnittelulle ei ole ollut, ei myöskään ole ollut virallista tietoa siitä, mitä hakkuita vastustettaisiin ja missä määrin. Toteamus on siis joko ”vain” väärä tai tahallisesti virheellistä tietoa levittävä. Hakkuiden perusteluksi annetaan myös toinen lause:
”–Inarissa on ollut 1800-luvulta asti metsätaloutta. Siellä on paljon taimikoita ja nuoria metsiä, joita ei voi hoitaa jos ei ole muuta metsätaloutta.”
Inarissa on ollut poronhoitoa vuosisatoja ennen metsätaloutta. Metsähallituksen harjoittama metsätalous ei suinkaan ole ensimmäinen tai edes alueelle luontainen keino hoitaa paikallisia metsiä. Porojen panos pohjoisen luonnon ekosysteemiin on ikiaikaista, metsätalous puolestaan on korkeintaan parisataa vuotta vanhaa.
Hakkuiden ympäristövaikutusten herättämät hätähuudot paliskunnilta osoittavat, että Metsähallituksen harjoittama hakkuupolitiikka on pitkässä juoksussa valtavan haitallista alueelle. Poronhoidon väistymisen vaatiminen hakkuiden tieltä osoittaa siis joko pöyristyttävää tietämättömyyttä tai tahallista ahtaalle ajon halua.
Tehdään tässä vaiheessa vähän yhteenvetoa. Metsähallituksessa ollaan täysin tietoisia siitä, miten saamelaiskäräjien rooli yhteiskunnassa suhteutuu heihin. Metsähallituksella ei ole minkäänlaisia epäselvyyksiä siitä vallasta, joka heillä on sekä käräjien että paliskuntien yli. Saamelaiskäräjät ja paliskuntain yhdistys tietävät myös tuskallisen hyvin, miten vaarallinen vastustaja Metsähallitus on; leijonaosa niin kutsutuista ”valtion maista” on juuri saamelaisten kotiseutualueella. Poronhoitoalueet ovat lain mukaan Metsähallituksen alaisia ja hallittavia. Onko siis ihmekään, jos paliskuntain yhdistyksen edustaja asettelee sanansa varovaisesti? Pätevämpi (tai edes puolueeton) toimittaja olisi kiinnittänyt huomiota kysymään, miksi asiasta puhutaan varovaisesti ja kenen taholta painostusta ja pelkoa todella lietsotaan?
Teksti on saamelaisia puolustavia tahoja käsitellessään retoriikaltaan hyökkäävä ja Metsähallituksen näkemystä sinisilmäisesti puolustava, puhumattakaan toimittajan maalailemista uhkakuvista työttömäksi ja autioksi jäävästä Inarista. Siitä samasta Inarista, jonka turistilukemat rikkovat satoja tuhansia yöpymisiä joka vuosi. Jonka kunnan vetovoima on niin suuri, että Inarissa on krooninen asuntopula, kun pyrkijöille ei ole tilaa. Jonne ollaan perustamassa Arktisen alueen alkuperäiskansojen osaamiskeskusta alueelle keskittyneen tietotaidon vuoksi. Tämä sama Inari autioituu ja jää takapajulaksi, jos Metsähallitus ei saa hakata porotaloudelle elinehtona olevia metsiä. Autioitumassa keistä? Ei ainakaan saamelaisista, joiden kotiseutualueesta kuitenkin on kyse. Kenen etua tässä siis todella ajatellaan?
Kun sekä valtion elinten että paliskuntain yhdistyksen riveissä ollaan joka tapauksessa tietoisia niiden välillä vallitsevista valtasuhteista, herää kysymys: miksi tämä teksti on kirjoitettu niin kuin se on? Miksi saamelaiskäräjille ei ole annettu mahdollisuutta kommentoida? Miksi Greenpeacen roolia ulkopuolisena ”sekaantujana” korostetaan niin paljon? Ja miksi Metsähallituksen edustajat päästetään niin helpolla puolivillaisia selityksiä viljellessään?
Olen liian skeptikko uskomaan, että toimittaja vain sattui olemaan autuaan tietämätön tästä tilanteesta. Lapin Kansan julkaisemassa artikkelissa olevien lausuntojen takana on siis oltava vain kaksi mahdollista tarkoitusperää: saamelaiskäräjien mustamaalaaminen mielivaltaisena valtakeskittymänä sekä saamelaistahojen kiusaaminen julkisesti yksinomaan siksi, että he voivat.
Petra Laiti 