Sisältövaroitus: tämä teksti julkaisee vastaanottamaani postia sensuroimattomana, jolloin viesteissä on sekä suoraa rasistista kielenkäyttöä muita vähemmistöjä kohtaan että kehoituksia väkivaltaan. Kaikki kommentit ovat tulleet suoraan henkilökohtaisille profiileilleni eri sosiaalisissa medioissa. Julkaisen kommentit nimettöminä.
Lähetin 24.4. twiitin, jossa oli kuvakaappaus lastenohjelmasta Herra Heinämäen Lato-orkesteri. Kuvassa valkoinen mies on maalannut kasvonsa ja pukeutunut Amerikan alkuperäiskansojen kulttuuria mukailevaan asuun. Yle otti keskustelun jälkeen palautteeni huomioon ja päätti siirtää ohjelman Pikku Kakkosesta Elävään Arkistoon. Ilmeisesti Suomessa ei tapahtunut koko viikkoon mitään muuta uutisoinnin arvoista, mutta joidenkin medioiden perusteella koko maa ei ole muusta puhunutkaan kuin siitä, että miksi ohjelma siirrettiin Elävään Arkistoon. Tässä on lähettämäni twiitti:
Tämä teksti ei kuitenkaan käsittele Herra Heinämäen Lato-orkesteria.
Kaikille niille, jotka Suomessa osallistuvat julkiseen keskusteluun yrittäen tuoda vähemmistöjen näkökulmaa esiin, on yksi asia täysin selvää: enemmistön äänillä on harvoin mitään käsitystä siitä, millaista se on. Tämä teksti pyrkii raottamaan verhoa siihen, mitä vähemmistöön kuuluva voi lausuntonsa takia kokea.
Taustoittaakseni hieman; lähettäessäni Heinämäki-jupakan aloittaneen twiitin en ollut Suomessa laisinkaan. Olin Sloveniassa Euroopan Opiskelijaliitton liittokokouksessa SYL:n puolesta. Siksi keskustelun kiivaus valkeni minulle kokonaisuudessaan vasta myöhemmin. Vaikka osa kommenteista oli iloisia ja kannustavia, minulle suoraan lähetettyjä negativiisia viestejä on tuhansia, epäsuoria mainintoja on mahdotonta laskea. Julkaisen niistä osan nyt.
Olkaa hyvät, suomalaisen suuttumuksen galleria on tässä. Tekstini jatkuu kuvien jälkeen.
Ja näin. Tällainen vastaanotto minua odotti, kun tulin työmatkoilta kotiin.
Minulla on ollut runsaasti aikaa pohtia ilmiötä, joka vähemmistöjen äänien ympärillä pyörii. Moni on huomauttanut, etteivät ihmiset loppujen lopuksi juuri kuunnelleet toisiaan Case Heinämäessä. Varsinaista keskustelua ei juuri käyty, oli vain voimakkaita kantoja puolesta ja vastaan. Huomattava määrä vihapostista ei myöskään käsittele itse aihetta lainkaan. Nämä ”väliinputoavat” viestit nostavat esiin kaikista olennaisinta, kaikista vähiten huomioitua kysymystä; mitä tapahtuu niille vähemmistöjen edustajille, jotka kyseenalaistavat yhteiskunnan normeja?
Viime aikoina Suomessa on puhuttu kiitettäviä määriä siitä, että vihapuhe vahingoittaa ihmisiä, vähemmistöjä ja yhteiskuntaa. Aiheeseen on tartuttu mm. romanien, saamelaisten, seksuaalivähemmistöjen ja yleisen sananvapauden näkökulmasta. Joka kerta näen valtaväestön jakavan sellaisen artikkelin ja kommentoivan, että ”tämä on tärkeää” ja ”en tiennytkään” ja ”tämä ei ole minun Suomeni”. Haluan todeta selkeästi ja kovaan ääneen; se ei riitä.
Jos vihapuheesta keskustellaan aina jälkikäteen, aina ”minä koin sen ja selvisin”-kertomusten kautta, varovasti, toivoen muutosta, ilmiö ei muutu. Jos valtaväestö ei puutu vähemmistöjä halventaviin asioihin, niin vähemmistö on lopulta aina se, joka joutuu vihapuheen tulilinjalle. Siksi vähemmistön kohtaama vihapuhe jää usein näkymättömiin. Case Heinämäki on hyvä esimerkki. Moni suomalainen on sanonut minulle jälkikäteen, että oli pohtinut ohjelman ongelmallisuutta jo paljon aikaisemmin ja miettinyt, olisiko asiasta pitänyt sanoa jotain. Vastaus on yksinkertainen; totta kai olisi pitänyt. Miksi ei olisi?
Oma suhtautumiseni vihapuheeseen on pragmaattinen; muuttuvalla yhteiskunnalla on aina kasvukipuja. Alkuperäiskansoja karnevalisoivien naamiaisasujen aika on kerta kaikkiaan ohi. Sen sijaan tämän tapauksen nojalla peräänkuulutan jälleen valtaväestön heräämistä. Jos etniseen vähemmistöön kuuluva kertoo jonkin asian halventavan vähemmistöä, kuuntele. Jos ensimmäinen reaktiosi on nauraa tai tuhahtaa, olet todennäköisesti osa ongelmaa.
Vihapuhe, vähemmistöoikeuksien halveksunta ja puhdas rasismi eivät ole asioita, joihin voi tarttua “aina joskus”. Ne ovat ilmiöitä, joiden kanssa vähemmistöt kamppailevat päivästä toiseen, harvoin jos koskaan itselleen otollisella hetkellä, usein täysin näkymättömissä valtaväestöltä. Ne ovat rakenteissa, puheessa, vitseissä, lastenohjelmissa, netissä, eduskunnassa, perheissä, kaveripiireissä, työpaikoilla. Jos haluat auttaa tai tehdä asialle jotain, se vaatii sinulta paljon vähemmän vaivaa kuin itse vähemmistöiltä. Esimerkiksi, jos yksi etniseen vähemmistöön kuuluva vastaanottaa tuhat vihaista viestiä Twitterissä, siinä on tuhat tilaisuutta puuttua asiaan.
Tärkeintä minusta on kuitenkin vastuu. Vähemmistöjen harteille laitetaan kohtuuttomia määriä vastuuta olla vähemmistöoikeuksien asiantuntijoita missä ja milloin vain. Vähemmistöt tekevät hartiavoimin työtä, joka missä tahansa muussa tapauksessa kuuluisi peruskoululle ja yleissivistykseen. Lapset oppivat kouluissa, että suomalainen yhteiskunta rakennettiin etelästä käsin. Kuinka moni tietää sen ohella, että saamelaisia on verotettu useamman valtion toimesta samalla alueella yhtä aikaa? Oppikirjat mainitsevat, että inarin- ja koltansaamea puhuu enää satoja ihmisiä. Kuinka monelle opetetaan sen lisäksi, että suomalaiset kuntapäättäjät äänestivät kielenopetuksen järjestämistä vastaan? Entä Amerikan alkuperäiskansat, joita vastaan USA käytti silmitöntä väkivaltaa Standing Rockissa viime vuosina? Heistä opimme Herra Heinämäen kautta, että sellaiseen kansaan kuuluva on uljas ja mykkä valkoinen suomalaismies.
Ylivoimaisesti eniten minulta kysytään, mistä löytää tietoa alkuperäiskansoista. Vastuu näiden tietojen jakamisesta ei kuitenkaan ole niillä, joiden kansoja, sukuja ja perhettä on assimiloitu, pahoinpidelty ja tapettu sillä välin, kun valtaväestö on voinut katsoa poispäin. Vastuu on niillä, joilla on nyt valta opettaa niistä. Ennen sen vastuun kantamista on vaikea muuttaa mitään muutakaan. Mikään ei nimittäin vieläkään estä suomalaista sysäämästä vastuuta pois harteiltaan ja väittää että koko juttu olisikin omaa syytä.
I rest my case.
Petra Laiti 