Hei Suomi-twitter, te ette vieläkään ymmärrä.

Kulttuurinen appropriaatio tai omiminen on aihe, josta suomalainen julkinen keskustelu ei kerta kaikkiaan tunnu saavan otetta.

Ei ihme.

Koko keskustelu pyörii sen ympärillä, mitä kukakin subjektiivisesti tulkitsee termin tarkoittavan, useimmiten sivuuttaen äänet niistä kulttuureista, joihin ilmiö vaikuttaa. Kulttuurista omimista vähätellään usein siksi, että julkisessa keskustelussa sitä ei osata mieltää ”vakavaksi” ongelmaksi. Se on myös aihe, josta keskustelijat usein muodostavat yksinkertaisia puolesta/vastaan-mielipiteitä siitä huolimatta, ettei aihe suinkaan ole yksiselitteinen. Ilmiön vähättely ilmenee kuitenkin usein juuri vähemmistökulttuurien äänten vähättelynä. Kuten Saara Särmä kirjoitti osuvasti blogissaan viime syksynä: ”Saamelaiset leimataan turhasta loukkaantujiksi, kun valtaväestö keskustelee keskenään ja päättää, ettei tässä mitään ongelmaa ollut.”

Kulttuurinen appropriaatio on ilmiö, jossa vähemmistökulttuurin erityispiirteitä hyväksikäytetään valtakulttuurin toimesta siten, että vähemmistökulttuurin piirteet esitetään esimerkiksi eksotisoituina, stereotypioina tai osana valtakulttuuria. Kulttuurillisessa appropriaatiossa vähemmistö on rakenteellisesti epätasa-arvoisessa asemassa valtaväestöön nähden. Ilmiö on ominaista erityisesti alkuperäiskansojen kulttuurien hyväksikäytössä, mutta sitä esiintyy myös monikulttuurisissa yhteiskunnissa, joissa tietyn etnisen taustan omaavat vähemmistöt ovat niin ikään heikommassa asemassa valtaväestöön verrattuna. Alkuperäiskansojen kulttuurien väärinkäyttö on rikkomus alkuperäiskansojen oikeuksien julistusta vastaan, erityisesti 11. artiklan ensimmäistä pykälää:

Alkuperäiskansoilla on oikeus harjoittaa ja elvyttää kulttuurisia perinteitään ja tapojaan. Tähän sisältyy oikeus ylläpitää, suojella ja kehittää niiden kulttuurien aiempia, nykyisiä ja tulevia ilmenemismuotoja, kuten arkeologisia ja historiallisia kohteita, esineitä, malleja ja seremonioita, tekniikkaa sekä kuvataiteita ja esittäviä taiteita ja kirjallisuutta.

Käytännöllinen tapa havainnollistaa asiaa on esimerkiksi näin; jos syöt ravintolassa herkullisen ruoan ja pyydät kokkia opettamaan sinulle ruokalajin valmistuksen, se on vaikutteiden ottamista. Jos sen sijaan varastat kokin perimän, sukupolvia suvussa kulkeneen reseptikirjan ja ryhdyt myymään annosta väittäen sitä omaksesi, silloin olet varastanut. Tätä on kulttuurinen appropriaatio alkuperäiskansoille.

Kulttuurinen appropriaatio ei ole sama asia kuin kulttuurinen lainaaminen tai vaikutteiden hakeminen. Se ei tarkoita, että kulttuurilliseen moninaisuuteen ei pitäisi pyrkiä tai että kulttuurillisia vaikutteita ei pitäisi hakea. Se ei tarkoita, että olisi yksiselitteisesti kiellettyä hankkia vähemmistökulttuurien esineitä tai vaatteita tai musiikkia tai elokuvia. Se ei tarkoita, että ”nyt ei saa enää tätäkään tehdä”.

Edesmennyt ja suuresti kunnioittamani Otso Kantokorpi keskusteli kanssani aiheesta eräässä paneelissa joitakin kuukausia sitten. Hän lausui muutaman sanan, jotka avasivat paitsi yleisön, myös omia silmiäni aiheesta. Hän sanoi näin:

Kulttuurisen omimisen ympärillä käyty keskustelu on aiheuttanut minussa saman, kuin mitä MeToo-keskustelu aiheutti. MeToo:n myötä ryhdyin ajattelemaan elämääni ja kaikkia niitä hetkiä, kun olisi voinut puuttua tilanteeseen tai sanoa jotain, enkä tehnyt niin. Kulttuurisen omimisen osalta olen ryhtynyt tekemään samaa. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin samasta ilmiöstä; enemmän valtaa omaava osapuoli käyttää hyväkseen toisen heikompaa asemaa. Ajatustyötä tehtyäni huomasin, että alkuperäiskansoja vastaan käytetään samaa retoriikkaa kuin seksuaalisen ahdistelun uhreja. Sanotaan, että ”eikö saa enää tehdä näin” tai ”pitääkö kaikesta loukkaantua” tai ”en minä tarkoita tehdä pahaa”. Ero on kuitenkin, että MeToo sai kokonaisia yhteiskuntia pohtimaan aihetta. Kulttuurisen omimisen suhteen samat ihmiset käyttäytyvät täysin päinvastoin alkuperäiskansoja kohtaan.”

Kantokorpi oli oikeassa. Tälläkin hetkellä monet nimekkäät suomalaiset keskustelijat heittävät vitsejä liittyen kulttuurilliseen ”herkkänahkaisuuteen” miettimättä omaa asemaansa sen enempää. Halutaan huomautella, että aiheesta ei löydy yksimielisyyttä vähemmistöjen keskuudessa ja keskitytään antamaan kuvaa, että  ”aihe on niin vaikea, että asiaa on mahdotonta määritellä”. Samat ihmiset, julkaisut, tahot, ovat voimalla peräänkuuluttaneet seksuaalisen häirinnän uhreiksi joutuneiden kuuntelemista itse tekijöiden vähättelevistä kommenteista huolimatta. Miksi juuri alkuperäiskansojen kohdalla asetelma kääntyykin näin?

Tämä ei ole vähemmistöjen ongelma. Twitterissä ja mediassa nostetaan usein esiin juuri vähemmistöihin kuuluvia ääniä, kuten saamelaisia. Aiheen tiimoilta on tavallista, että otsikot huutavat ”saamelaiset suuttuivat”, jotta huomio saadaan väärinkäytön huomanneeseen tahoon eikä itse väärinkäyttäjään. Se vääristää keskustelua. Kulttuurinen väärinkäyttö on väärinkäyttöä riippumatta siitä, huomaako joku sen tai ei. Se on väärin riippumatta siitä, kuka siitä huomauttaa tai kenen kulttuurista on kyse. En minä puhu esimerkiksi sulkapäähineiden väärinkäytöstä sen takia, että kuulun alkuperäiskansaan, vaan siksi, että tiedän mistä puhun.

On korkea aika, että suomalainen yhteiskunta katsoisi aiheen tiimoilta peiliin ja ymmärtäisi, että ehkä onkin sellainen mahdollisuus, että tästä aiheesta ei vielä ymmärretä tarpeeksi valtaväestön keskuudessa. Aivan liian harva tietää vieläkään, miten saamelaisia sukupolvia yritettiin pakolla ja väkivalloin muuttaa suomalaisiksi ja saada meidät häpeämään itseämme ja alkuperäämme. Siksi abirekka täynnä feikkilapintakkeihin sonnustautuneita juopuneita suomalaisnuoria saattaisi kulkea ohitsenne huomaamatta. Samalla vahingollisista stereotypioista huomauttava saamelainen voi saada tappouhkauksia sen takia, että kehtasi avata suunsa.

Tilanne on kaikesta huolimatta se, että maailma ei ole yhtäkkiä muuttunut herkkänahkaisemmaksi. Ei ole sellaista aikakautta, jolloin seksuaalinen ahdistelu olisi uhrin mielestä ollut nautittavaa. Ei ole sellaista aikakautta, jolloin vähemmistöjen pilkkaaminen olisi ollut vähemmistön mielestä hauskaa. Se ei muutu siitä, otetaanko asia tosissaan vai ei. Lopulta on kuitenkin jokaisesta itsestään kiinni, kuinka monessa tilanteessa voisi pysähtyä kuuntelemaan sen sijaan, että nauraa mukana.