Kuva: Jonne Sippola / Ilmastomarssi 2018
Jos sanoisin mitään sen vähempää, kuin että vuosi 2018 oli elämäni merkityksellisin vuosi, vähättelisin.
Vuosi 2018 oli Suomen ylioppilaskuntien liiton vuosi. Se oli Suomen Saamelaisnuoret ry:n vuosi. Se oli YK:n vuosi, kansainvälisen opiskelijapolitiikan vuosi, palkintojen vuosi, mediamyrskyjen vuosi, aktivismin vuosi, Ilmastomarssin vuosi, asiantuntijuuden, kykyjen ja kypsymisen vuosi. Olen parhaani mukaan yrittänyt taltioida viime vuonna haalittuja kokemuksia ja opetuksia, tämä kirjoitus on osa sitä työtä.
Mitä kauemmin teen kansalaisaktivismia, sitä useammin silmiini osuu uusia nimiä ja kasvoja, joilla on annettavana yhä uusia näkökulmia vähemmistöoikeuksien diskurssiin. Samalla olen myös seurannut, miten aiheesta kauemmin keskustelleet ovat itse kärsineet julkisen ilmapiirin toksisuudesta ja joskus polttaneet omia voimavarojaan uupumukseen asti. Koska tunnistan itse molemmat tilanteet paremmin kuin hyvin, kirjoitan tämän tekstin niin itselleni muistutukseksi, kuin kaikille vähemmistöjä edustaville some-keskustelijoille tsemppaukseksi.
Mitä olisin siis itse tarvinnut ohjeeksi itselleni aloitellessani aktivismiuraani? Mitä kansalaisaktivismi opetti minulle elämäni kiireisimpänä vuonna?
1. Luo turvaverkkoja aktivismin ulkopuolelta.
Katsotaan ensin sosiaalista mediaa. Raja somen ja ”oikean elämän” välillä voi joskus tuntua häilyvältä. Puhumalla (erityisesti negatiivisista) tilanteista ääneen ”oikeassa elämässä”, on helpompaa nähdä ihmisten reaktioita niihin ja siten suhteuttaa somessa sattunut tilanne oikeanlaiseen skaalaan. Tämä toimii useaan suuntaan; jos sinulle on netissä sanottu rumasti, mutta ymmärsit sen vasta, kun kaverisi kauhistui puolestasi, saatat huomata turtuneesi netin aggressiivisuudelle. Jos taas jokin sananvaihto on jäänyt vaivaamaan, useimmiten asiaa helpottaa jo se, että joku sanoo: ”mutta hei, ei kaikkia tarvitse ain valistaa”. Some myös luonteeltaan luo kokemuksen vilkkaasta sosiaalisuudesta, mutta voi tuntua samalla yksinäiseltä. Siksi on tärkeä muistaa, että siinä missä somessa seuran tunne syntyy keskustelusta ja aktiivisesta kanssakäymisestä, on usein aivan yhtä tärkeää olla läheisten seurassa läsnä, mutta tekemättä yhtään mitään. Tasapaino on kaikki kaikessa.
Sekä somessa että suoran toiminnan aktivismissa raskaiden aiheiden käsittelyä helpottaa suunnitelmallinen ajankäyttö; varaa aikaa harrastukselle tai muulle toiminnalle, jolla ei ole mitään tekemistä aktivismin kanssa. Etsi mielellään sellaista tekemistä, joka tyhjentää ajatukset hetkeksi. Itse harrastan käsitöitä silloin, kun tarvitsen aikaa vain itselleni. Sellaiseen tekemiseen voi myös suhtautua eräänlaisena turvaverkkona; kun itse näkee edistyvänsä jossain ja oppivansa jotakin, tuntuu kevyemmältä siirtyä taas tekemään hitaammin eteneviä asioita.
2. Opettele tunnistamaan väsymys ja sanomaan "ei".
En voi tarpeeksi korostaa sitä, että vähemmistöihin kuuluvien harteille sysätään usein epäinhimillinen määrä vastuuta. Vähemmistöjen odotetaan tuntevan oikeutensa, historiansa, keskeiset yhteiskunnalliset polttopisteet ja paljon muuta, ja lisäksi vähemmistöjen odotetaan haluavan jakaa kaikki tuo tieto mielellään. Siksi sanon samaa, kuin mitä minullekin jaksetaan onneksi muistuttaa:
On lupa kieltäytyä tilaisuuksista. On lupa olla väsynyt. On lupa olla perustelematta, miksi juuri nyt ei huvita.
Vähemmistöaktivismi tuo mukanaan väistämätöntä turhautumista ja uupumusta, eikä kukaan jaksa työskennellä loputtomiin sellaisten tunteiden koputellessa takaraivossa. Vihapuheen vastaanottaminen voi olla tarpeeksi aiheuttamaan yksilössä fyysistä huonovointisuutta, ja jatkuva stressi voi johtaa mielenterveysongelmiin. Siksi on tärkeä opetella tuntemaan omat rajansa, ja ennen kaikkea olla koettelematta niitä ellei tilanne tunnu hyvältä.
Ellei koe, että tarjottu paneeli, luento, seminaari tai muu vastaava tunnu oikealta tai hyvältä, sellaiseen ei ole pakko osallistua. Jos jokin järjestävän tahon käytöksessä tuntuu ulkoistavalta tai ennakkoluuloiselta, sellaista ei ole pakko sietää. Jos kalenteri on täynnä, mutta tarjottu tilaisuus mahtuisi vielä tyhjänä olevaan kohtaan, on täysi oikeus sanoa, ettei ehdi. Haastatteluun ei ole pakko suostua, tutkimukseen ei tarvitse antaa lausuntoa, kuvaa ei ole pakko ottaa. Mutta ennen kaikkea; vähemmistön edustajalla ei ole mitään velvollisuutta mukautua valtaväestön toiveisiin siitä, miten vähemmistön ”kuuluisi” kussakin tilaisuudessa näkyä. Täytyy antaa itselleen lupa olla oma itsensä, eikä tyhjä kangas, jolle muut projisovat mielikuvaansa vähemmistöstä.
3. Muista, miksi teet työtäsi ja muista pitää hauskaa.
On tärkeää havaita itselleen perimmäinen syy, miksi aktivismiin ylipäänsä on ryhtynyt, ja pitää siitä kiinni. Jos esimerkiksi haluaa herätellä näkyvyyttä tietyn vähemmistön ympärille, tai kaipaa konkreettista muutosta julkiseen palveluun, selkeän tavoitteen muistaminen helpottaa priorisointia. Aina ryhtyessä uuteen projektiin voi kysyä itseltään, edesauttaako tämä suorasti tai epäsuorasti sitä, mihin todella haluaa vaikuttaa.
Vähemmistöaktivismi on haastavaa lukemattomista syistä, mutta matkan varrelle mahtuu yhtä monta hyvää kohtaamista, uutta ystävyyttä ja tilaisuuksia oppimiselle. Juuri nämä positiiviset kokemukset tekevät työstä sen arvoista. Siksi ”positiivisen kautta”-asenne ei tarkoita minulle sitä, että puhuessa asioista pitäisi aina pyrkiä antamaan positiivista kuvaa, vaan sitä, että vakavista asioista puhuminen voi ja saa olla positiivinen kokemus. Oman asiantuntijuuden esilletuomisesta saa ja kuuluu olla ylpeä, ja esiintymisestä saa nauttia, vaikka aiheet olisivatkin raskaita tai vaikeita. Minulle juuri sellaisia positiivisia kokemuksia ovat olleet mm. antirasistisen foorumin paneeli vuonna 2017, Mahadura & Özberkan -ohjelmaan osallistumiset sekä tietysti Ilmastomarssi.
4. Tallenna niin paljon materiaalia kuin voit ja anna palautetta.
Koska aktivismilla harvoin saa toimeentulonsa, mutta sitäkin enemmän kertyy kokemuksia, on hyödyllistä ylläpitää jonkinlaista arkistoa. Olen itse esimerkiksi säästänyt kaikki tekstini, jotka on julkaistu painetussa formaatissa, koska niiden tarkasteleminen tuo minulle iloa. Toisaalta Herra Heinämäki -kohun aikaan säästin jokaisen minulle lähetetyn vihaviestin, sillä sain niistä myöhemmin aineistoa tarpeelliseen blogikirjoitukseen. Tallennetut tekstit, kuvat, viestit ja videot auttavat muistamaan kokemuksia, mutta myös huomaamaan oman kehityksen. Olen myös usein käyttänyt tallentamaani materiaalia esimerkiksi opetustilaisuuksissa, ja löydän niistä yhä uusia näkökulmia joita pohtia. Aineisto toimii myös erinomaisena välineenä palautteen antamiselle; järjestäjälle on helpompi havainnollistaa kehityskohteita, jos on materiaalia tukena. Palautetta on muutenkin tärkeä antaa jonkin ollessa pielessä, sillä saattaa teollaan säästää seuraavan vähemmistökeskustelijan negatiiviselta kokemukselta.
Kuitenkin tärkeintä on juuri positiivisten ja henkilökohtaisten kokemusten taltiointi; sen avulla voi muistuttaa itselleen, miksi hyvät hetket ylittävät huonot moninkertaisesti. Vuosi 2018 tarjosi minulle huikean määrän ainutlaatuisia, upeita hetkiä, ja niiden voimalla odotan tulevaa vuotta innolla. Onneksi näin, sillä kuten vähemmistöihin kuuluvat tietävät, työ ei koskaan lopu. Siispä askelta toisen eteen.
Petra Laiti 