Pitkästä aikaa sain muistini virkistykseksi kuulla, että kolttahan on ryssä. Mikään ei pahoita mieltään kuin saamelainen. Ne ovat turha vinkuva porukka. Sain kuulla enemmänkin.
Vasta-argumenttia en voi esittää, koska se olisi mielensäpahoittamista. En voi taukoa kesken jättää ja poistua kuuntelemasta minua repiviä lauseita, koska se olisi mielensäpahoittamista. Tilanne on pakko istua läpi tekemättä mitään, sanomatta sanaakaan. Jos olen eri mieltä asiasta, vaikka vain saamelaisuuteni ulkopuolelta asiaa tarkastellen, olen mielenipahoittaja. Jos edes muistutan olevani saamelainen, se olisi sosiaalinen itsemurha. Minuun ei enää suhtauduttaisi työyhteisössäni tavallisena ihmisenä.
Olen ehtinyt monesti itkeä sitä, että en voi olla mitä olen. Olen itkenyt sitä, että minussa jo jotain, jota vihataan. En ole itse valinnut saamelaisuuttani enkä etenkään sitä, että sen takia jään sosiaalisesti alempiarvoiseksi. Olen itkenyt läpi ikäni sitä, että minussa on jotain vihattavaa. Olen itkenyt sitä, että itsensä puolustaminen on nimenomaan sosiaalinen itsemurha.
Eihän itkuillani ole mitään väliä. Pahoitin vain mieleni. Sellaisiahan me olemme. Turha puolustautua, itsehän olen huonouteni valinnut syntyessäni saamelaiseksi. Itsehän olen valinnut ne syyt, joiden takia minussa on jotain vihattavaa.
Jonkin aikaa sitten sain luettavakseni yllä olevan tekstin, jossa kolttasaamelainen kuvailee kokemuksiaan työyhteisössään, suomalaisten ympäröimänä. Sain luvan julkaista tekstin, sillä kirjoittaja haluaa itse pysyä nimettömänä.
Kirjoitan tätä tekstiä Sysmäkohun jälkimainingeissa (jos se jostain syystä meni ohi, lue uutinen Sysmän koulukiusaamisesta täältä). Mieltäni ovat nimittäin syvästi vaivanneet MOT:ssa haastatellun rehtorin kommenteista erityisesti nämä:
“Hän, joka kokee olevansa erilainen, saa erilaisuuttaan esittää ja olla oma itsensä. Mutta niin, että ei provosoi ja ärsytä omalla käytöksellään toisia.”
“[Vähemmistöön kuulumisen esilletuominen] herättää toisissa oppilaissa närkästystä, vihastusta ja ehkä pelkoakin. Sitten he tietysti kohtelevat tätä oppilasta sillä tavoin kuin tuntevat. Sitten tulee kokemus siitä, että kiusataan ja syrjitään, vaikka oppilas tavallaan on itse hakenut sen huomion.”
Rehtori tuli sanoneeksi ääneen asian, jonka vähemmistöihin kuuluvat voivat päivittäin tuntea nahoissaan. Edelleen moni valtaväestöön kuuluva ajattelee, että vähemmistö saa olla olemassa, kunhan on olemassa kiltillä, tylsällä tavalla, joka mukautuu valtaväestön rakenteisiin eikä haasta poistumaan mukavuusalueelta. Pohjalla on usein ajatus, että vähemmistö on itse aiheuttanut oman syrjintänsä, koska aktiivisesti kieltäytyy mukautumasta enemmistön tahtotilaan. Vähemmistöön kuuluva saattaakin usein kokea asennetta “miksi teidän täytyy aina tehdä tästä niin vaikeaa”, samalla, kuin tämän kokemuksia vähätellään. Tämä ei ole uutinen kenellekään vähemmistöön kuuluvalle.
Minuun yhteyttä ottanut koltta, kutsukaamme häntä Kertojaksi, kirjoitti paljon muutakin. Hän kirjoitti, että hänen saamelainen vanhempansa oli ankaran suomalaistamisen kohde, ja ettei äidinkielensä ollut siirtynyt Kertojalle itselleen. Kertoja ei myöskään käytä kolttasaamelaista pukua, vaikka tahtoisikin. Kuten tiedämme, ei ole olemassa ulkonäöltään tunnistettavaa saamelaista erityispiirrettä, ts. me emme “näytä” valtaväestöstä poikkeavilta. Kertojasta ei siis päältäpäin tunnistaisi saamelaisuutta, ellei hän itse toisi sitä esille. Kertojan omin sanoin, jos hän olisi puuttunut työyhteisössään kuultuihin vastenmielisiin puheisiin, se olisi ollut “sosiaalinen itsemurha”. Hän kirjoittaa, että juuri suomalaisyhteisö hänen ympärillään tekee juuristaan puhumisen vaikeaksi, että hän saa kuulla että pitäisi keskittyä asioihin, joista on oikeasti hyötyä sen sijaan, että esimerkiksi haikailisi kadotetun kielitaidon perään. Että puhuessaan saamelaisuudestaan, hän on hankala.
Vuosi 2019 on vasta parin viikon ikäinen, mutta Twitterissä on jo nähty useita keskusteluja siitä, kenen vastuulla vähemmistöjen huomioon ottaminen tosiasiassa on. Jotkut valtaväestökeskustelijat ovat puhuneet siitä, että on yhtä lailla vähemmistöjen tehtävä kantaa vastuuta “omistaan”, tarkoitettiin tällä sitten suomalaiseen kulttuuriin integroitumista tai syrjäytymisen ehkäisyä. Kysyn kuitenkin: ketä se palvelee, että vähemmistöt tekisivät juuri kuten käsketään, ja mukautuisivat yksiselitteisesti ympärillään olevaan yhteiskuntaan?
Kuten Kertoja minulle totesi, “taidan olla hyvä esimerkki siitä, miten vaikeneminen on myrkkyä, mutta helpompi vaihtoehto kuin yrittää muuttaa vastapuolen asenteita”. Vaikeneminen, mukautuminen, oman poikkeavuutensa piilottaminen, ne eivät ole tekoja, jotka helpottavat vähemmistöön kuulumista. Ne ovat usein valinta kahden pahan välillä, kuten Kertojan tarinasta voimme havaita. Mukautuminen valtaväestön luomiin normeihin tekee pahimmillaan tuhoisaa jälkeä ja pakottaa yksilön sietämään valtaväestöltä toisarvoista kohtelua. Silti monet kokevat sen olevan helpompi valinta kestää, kuin Kertojan sanoin, tehdä sosiaalinen itsemurha lähipiirissään.
Valtaväestössä on nimittäin helppo unohtaa, että vähemmistöön voi kuulua lukemattomin eri tavoin ja ettei kaikilla ole ympärillään omasta viiteryhmästään koostuvaa turvaverkkoa. Olennaisempaa on kuitenkin, että ratkaisu ei ole se, että vähemmistöt saavat olla mitä haluavat keskenään, poissa valtaväestön silmistä. Vieläkin olennaisempaa on se, että vähemmistöjen keskuudessa tapahtuvaa syrjintää ei ehkäistä siten, että vähemmistö pakotetaan mukautumaan valtaväestön luomiin normeihin. Juuri tämä pakosta syntyvä mukautuminen voi päinvastoin aiheuttaa syrjäytymistä yhteiskunnasta.
On hyvä ja terve merkki, että vähemmistöt uskaltavat haastaa yhteiskunnan normeja ja puhua omilla äänillään omista kokemuksistaan. Valtaväestön parissa tarvitaan aktiivista, rehellistä keskustelua siitä, että suomalainen yhteiskunta on rakennettu ottamaan huomioon vain tietynlaisia ihmisiä ja että vähemmistöihin kohdistuvat vaatimukset mukautua niihin normeihin ovat parhaimmillaan alentuvia ja väheksyviä, ja pahimmillaan äärimmäisen tuhoisia.
Kertojan tarina on sydäntäsärkevä esimerkki siitä, mitä vähemmistöt voivat Suomessa kokea silloin, kun ympäristön aiheuttama paine mukautua on liian raskas. Paine ei tee tilanteesta helpompaa eikä se muuta vähemmistöihin kohdistuvaa käytöstä paremmaksi. Siksi, juuri siksi, ei voi eikä pidä olla yksin vähemmistön vastuulla muuttaa yhteiskunnan ennakkoluuloja, rasismia ja vihaa itseään kohtaan. Nykyisellään Suomi on yhä paikoin avoimen vihamielinen ja rasistinen yhteiskunta vähemmistöjä kohtaan. Miksi ihmeessä kenenkään meistä tulisi mukautua siihen?
Petra Laiti 