Siitä on aikaa, kun olen viimeksi kirjoittanut blogitekstin.
Olen monta kertaa yrittänyt. Yritin tehdä tekstin vireillä olevista saamelaiskäräjävaaleista. Yritin kirjoittaa tilannekatsauksen jäämeren radasta ja Suomen Saamelaisnuoret ry:n tempauksesta Säätytalolla. Yritin kirjoittaa uudesta työstäni eduskunnassa. Tekstit jäivät puolitiehen.
Olen toiminut SSN:n puheenjohtajana noin kaksi ja puoli vuotta. Olen ollut ylioppilaskuntani hallituksessa. Olen ollut Suomen Ylioppilaskuntien Liiton varapuheenjohtaja. Olen käynyt opettamassa, puhumassa, väittelemässä. Paneeleissa, radiossa, pari hassua kertaa tv-ruudussa. Olen myös saanut osakseni mediahuomiota asioista, jotka saivat tahattoman suuret mittasuhteet siihen nähden, mikä oma kontribuutioni niihin oli. Nyt olen työssäkäyvä gradupuurtaja, joka on hieman hämmentynyt elämäntilanteestaan. Kuluneen kesän aikana minulla oli kuitenkin aikaa pysähtyä pohtimaan maailmaa, josta olen löytänyt itseni. Miettiä, mistä olen ylpeä. Silloin löysin vihdoin aiheen, josta kirjoittaa.
Olen aivan uskomattoman, järisyttävän ylpeä SSN:n hallituksesta ja siitä, millaista kasvua olen saanut ystävissäni nähdä. Tunnen ylpeyttä Ellos Deatnusta, yhteisistä ponnisteluistamme kiinnittääksemme huomion saamelaisten kalastusoikeuksiin. Tulen iloiseksi joka kerta, kun joku mainitsee minulle Outi Pieskin ja Marja Helanderin, koska hyvä luoja, miten hienoa saamelaistaidetta nyt tehdään. Kiljuin riemusta, kun Helga West julkaisi runoteoksen ja Niillas Holmberg sai kustannussopimuksen ja kun Solju palkittiin Etnogaalassa ja Katja Gauriloff sai Baby Janen elokuvateattereihin. Kun Helsinkiin perustettiin saamenkielinen luokka ja Saamelaiskäräjien Nuorisoneuvosto käynnisti Dihtosis-hankkeen kouluvierailujen aloittamiseksi ja SSN ja Greenpeace järjestivät suoran toiminnan kurssin saamelaisnuorille. Ja niin edelleen.
Synkistä poliittisista tuulista huolimatta saamelaisten parissa on tapahtunut valtavan paljon asioita, joista voi tuntea iloa ja ylpeyttä. Kaikista eniten olen saanut voimaa niistä kokemuksista, jotka tuntuvat yhteisiltä saavutuksilta. Samalla olen nähnyt, että ylpeys ja ilo toisen puolesta on jaettu kokemus. Se on tiiviin yhteisön ehdoton etu. Ilon ja ylpeyden aiheet ovat meidän kaikkien.
Mutta olenko ollut ylpeä itsestäni? Vain hetkittäin. Uskon, että lause ”olen ylpeä itsestäni” on tietyllä tapaa yleismaailmallinen tabu. On helppo ajatella, että itsestään ylpeä oleva ihminen kokisi jollain tapaa olevansa valmis, että itsestään ylpeän ihmisen on hankala kypsyä tai kasvaa. Että jos on ylpeä saavutuksesta, ei osaa olla nöyrä asioiden edessä, joista ei tiedä. Itse ajattelen niin päin, että ylpeys saavutuksista on hyvä, jos ja kun on nöyrä tulevaisuutensa edessä. Taito antaa arvoa itselleen, kyvyilleen ja kokemuksilleen on tärkeä.
Aktivismissa joskus ihannoidaan väsymättömyyttä, järkkymättömyyttä ja luonteenlujuutta tavalla, joka ei aina ole terve aktivisteille itselleen. Siinä piileekin aktivismin hankaluus. Jokainen väsyy, järkkyy ja uupuu, myös aktivistit. Samalla kestääkseen sen tavan, jolla (etniseen vähemmistöön kuuluvia) (nuoria) (naisia) aktivisteja kohdellaan julkisessa keskustelussa, tarvitaan jonkin verran väsymättömyyttä, järkkymättömyyttä ja luonteenlujuutta. Silti, jos niiden ominaisuuksien ylläpitoon keskittyy liiaksi, saattaa huomata, ettei kotiin tullessa enää muista, miten päivä ylipäänsä alkoi.
Muistan joskus vuosia sitten olleeni keskustelussa, jossa todettiin, että nimenomaan nuoret saamelaisnaiset kokevat politiikassa väistämättä loppuun palamisen. Väitteessä piilee totuuden siemen. En varsinaisesti koe palaneeni loppuun kertaakaan. Sen sijaan olen kokenut olevani saamaton, riittämätön, keskinkertainen, turha. Olen kokenut syvää uupumusta kohdatessani rasistista vihaa netissä ja kommenteissa. Olen tietoisesti jättänyt puhumatta siitä ajatellen, että sen julki tuominen ikään kuin todistaisi, että vihalla on vaikutusta. Mutta puhumatta jättäminen on karhunpalvelus kaikille samaa työtä tekeville, sillä me kaikki tiedämme, miltä viha tuntuu.
En vielä koe tehneeni tarpeeksi, enkä tunne ylpeyttä itsestäni, kyvyistäni tai kokemuksistani. Mutta olen levännyt, oppinut ja kasvanut. Uskon, että jonakin päivä olen vielä ylpeä näistä vuosista. Siihen asti voin vain tuntea iloa ja ylpeyttä ympärilläni olevien ihmisten kukoistuksesta ja olla itselleni armollinen. Tänään, kun lähdin työhuoneeltani eduskunnasta, olin aivan valtavan onnellinen. Siitä tunteesta tiesin, että nyt on väärä hetki lannistua.
Kuva: Jonne Sippola
Petra Laiti 