Kirja, joka koko Suomen pitäisi lukea

Kukka Rannan ja Jaana Kannisen teos Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta on kirja, joka koko Suomen pitäisi lukea. Tässä kirjoituksessa kerron, miksi.

Kirja on kahdeksasta teemaluvusta koostuva kokonaisvaltainen sukellus saamelaisten elämään Suomessa. Jokaisella teemaluvulla on omat päähenkilönsä, joiden omakohtaisten kokemusten kautta käsitellään mm. maaoikeuksia, kulttuuri-identiteettiä, pakkoassimilaatiota, hengellisyyttä, rasismia ja kielten asemaa. Jokainen luku rakentaa toisensa päälle näyttäen, että yksilön traumat koskevat koko yhteisöä ja jokaisen tarina on osa laajempaa kokonaisuutta. Lukijalle nivoutuu kuva saamelaisten lähihistoriasta, joka on kokoluokassaan, paremman sanan puutteessa, valtava.

Kokemuksesta tiedän, miten raskasta on joutua selittämään kulttuuriaan ja kokemuksiaan uudelleen ja uudelleen, sillä asiat ovat usein niin monimutkaisia, että kuulija ei välttämättä osaa yhdistää pisteitä toisiinsa. Ranta ja Kanninen ovat työssään onnistuneet erinomaisen hyvin näyttämään, että voidakseen todella ymmärtää saamelaisten asemaa nykypäivänä, on asioiden kokoluokka sisäistettävä niiden massiivisuudessaan. Siksi kirjan laaja teemakattaus, lukuisat haastattelut sekä kymmenien sivujen pituinen lähdeluettelo ovat tarpeen. Ne ovat välttämättömiä voidakseen kokea palasen saamelaisten kokemaa painostusta valtavien intressien, hankkeiden, valtioiden tiellä.

Tarinat avaavat lukuisia ikkunoita synkkiin hetkiin valtaväestön ja saamelaisten keskuudessa. Kerrotaan, että Kemijokiyhtiö juotti saamelaisia humalaan saadakseen heidät myymään kotinsa tekojärvien alta. Kerrotaan, että kristilliset papit eivät suostuneet kastamaan saamelaislapsille saamelaisia nimiä, joten syntyi tapa nimetä lapset kahdesti, suomeksi ja saameksi. Kerrotaan, että pelkästään Inarissa rotututkimuksiin joutui 1200 saamelaista ja että tutkimukset jatkuivat aina 1970-luvulle asti. Että eduskunnan vahvistaessa saamelaisten kulttuuri-itsehallintolakia vuonna 1995, Helsingin Sanomat uutisoi vastamielenosoittajien lietsomasta pelosta “saamelaisten diktatuurista”. Että GTK:n tutkimuksissa selvittää anortosiitin sopivuus Finlandiatalon seinäkiveksi, reikiä kairattiin saamelaisalueella niin poroaitojen sisälle kuin pyhän vaaran laelle.  Että Saamelaiskäräjien jäsenet saapuivat Helsinkiin vaadittuaan neuvotteluja jo julkistetusta jäämeren ratahankkeesta vain huomatakseen, ettei ministeriössä tehty edes pöytäkirjaa tapaamisesta.

Puhutaan kipeistä, väkivaltaisista asuntolakokemuksista, kielen ja itsetunnon yhtäaikaisesta kuihtumisesta, sota-ajan traumoista, epäluottamuksesta viranomaisiin  ja virkavaltaan, jopa vuosikymmenten takaisista murhista, joista valtiolla ei ollut lainkaan merkintöjä. Puhutaan myös toivosta ja siitä, mikä saa ihmisen selviämään läpi mahdottomien olosuhteiden, miten sitkeään halu antaa kulttuuri eteenpäin istuu, miten väsymättömänä saamelainen kulkee vastatuuleen.

Kirja on poikkeuksellinen paitsi kattauksen, myös filosofisen runkonsa tähden. Ranta ja Kanninen kertovat esipuheessaan kokeneensa vastareaktioita ja ihmettelyä kollegoiltaan sekä työhön syventyessään ymmärtäneensä, miten tärkeää tarinat on tuoda esiin puhtaalta pöydältä, kuunnellen ja kysellen. Kirjoittajat kertovat noudattaneensa alkuperäiskansatutkimuksen eettisiä ohjeita haastatteluissaan ja kiinnittäneensä erityistä huomiota saamen kielten käyttöön kirjassa. 

Tässä piilee kirjan sielu. Kun kirjaa lukee, se ei tunnu kirjoitetulta. 

Itse tunnen monia haastateltuja henkilökohtaisesti ja siksi hätkähdin, miten paljon heidän persoonansa nousevat esiin kirjan sivuilta. Haastateltavat puhuvat omilla suillaan, ilman ulkopuolisen asettamaa viitekehystä. Olen harvoin, jos koskaan, lukenut suomalaisen kirjoittamaa tekstiä saamelaisista, joka ei herättäisi outoa tunnetta ulkopuolisuudesta. Jokin saa aina pohtimaan, että tuo kyseinen saamelainen ei kyllä sanoisi noin tai tämä kirjoittaja ei nyt ymmärrä, mistä on kyse. Tämä kirja ei ole sellainen kirja ja se, jos mikä, on valtava meriitti Rannalle ja Kanniselle.

Olen monesti kertonut, että ylivoimaisesti eniten minulta kysytään, mistä saamelaisista saisi enemmän tietoa. Kiitos Rannan ja Kannisen, minulla on vihdoin vastaus, jonka voin toistaa niin kauan kuin on tarve. Vastatuuleen on hengästyttävä, painava, perusteellinen, täynnä menneen epätoivoa ja tulevan toivoa. Ranta ja Kanninen kertovat kirjan olevan kokoelma siitä, mitä saamelaiset haluaisivat suomalaisten tietävän meistä. Menen askeleen pidemmälle ja sanon, että kirja on kokoelma kaikesta, jonka jokaisen suomalaisen on välttämätöntä tietää meistä.