Helsingin Sanomat kirjoitti 19.3. kolumnin Sami Hedbergin uudesta sketsiohjelmasta, jossa Hedberg pelleilee eri hahmojen turvin ja tekee pilaa useista vähemmistöistä. Koska ohjelma niin auliisti tarjosi myös Yle Sápmia pilkkaavaa huumoria suuren yleisön nähtäville, päätin hieman avata ajatuksiani vähemmistöjen kustannuksella tehtävästä huumorista.
On vaikea olla keskustelematta sopimattomasta huumorista ilman, että joku kysyy ”eikö tällekään saa enää nauraa” . Siksi lienee hyvä aloittaa täsmentämällä, että yhdessä nauramisen ja toiselle nauramisen välillä oleva ero on niin iso, että lapsikin ymmärtää sen. Vähemmistöistä kertova huumori voi olla älykästä tai yksinkertaista, mustaa tai kevyttä, kilttiä tai roisia, mutta se voi olla ihan yhtä hauskaa kuin mikä tahansa muukin huumorin laji. Vähemmistöjen kustannuksella tehtävä huumori sen sijaan on, kaikessa yksinkertaisuudessaan, pilkkaamista.
Kommentaattori Natalie Wynn (Youtubessa nimellä ContraPoints) teki taannoin videon, jossa hän keskustelee mustasta huumorista. Transsukupuolinen Wynn kertoo rakastavansa transkokemuksiin liittyvää mustaa huumoria, mutta karsastaa cissukupuolisten kertomia transvitsejä. Wynn ei karsasta niitä sen takia, ettei kertoja itse ole trans, vaan siksi, että hänen mielestään cissukupuoliset eivät ymmärrä tai tiedä transkokemuksista tarpeeksi ymmärtääkseen, mistä hyvän vitsin ainekset ammennetaan. Olen tästä täysin samaa mieltä. Voidakseen tehdä hyvää, älykästä huumoria vähemmistöstä, vaaditaan kulttuurista lukutaitoa sekä reippaasti tietoa siitä, miten vitsi näyttäytyy vähemmistön kontekstissa. Mitä tuntemattomampi tai näkymättömämpi vähemmistö on yhteiskunnassa, sitä enemmän taustatyötä vitsin kirjoittaminen vaatii yksilöltä.
Mihin kategoriaan Hedbergin sketsin tyyppinen huumori siis osuu?
HS:n kolumni huomauttaa, että Hedberg on varmasti tietoisesti valinnut eri vähemmistöjä vitsien aiheeksi ja on varmasti myös tietoinen tiettyjen vitsien sopimattomuudesta. Tarkastellaan siis, mitä Hedberg tekee sketsissä. Hän lukee uutiset käyttäen jonkinlaista yleistä mölinää vastineena saamelle. Hän haluaa sketsin yhdistyvän juuri saamelaisiin, sillä selän takana oleva ”Sámi Utiset”-kyltti on yleisölle näkyvillä. Hedberg ei pue ylleen feikkigáktia sketsiin. Sen sijaan Hedberg on puettu hameeseen ja liian pieneen villapaitaan sekä huonosti istuvaan peruukkiin. Hänelle on meikattu yhteenkasvaneet kulmakarvat ja räikeä luomiväri. Hedbergin saamelaisiin kohdistuva sketsi on mauton ja tekee pilaa saamelaisista, mutta ennen kaikkea, se on seksistinen.
Valinta nostaa keskiöön Hedbergin karikatyyri saamelaisnaisesta on tietoinen. Jos sketsi haluaisi tehdä pilaa kielestä tai saamelaisten uutisista, ei nähtäisi vaivaa pukea Hedbergiä hameeseen. Hahmoa pilkataan keskittämällä vaivannäkö ulkoisten tekijöiden korostamiseen, eikä vaikkapa siten, että puhuttu sisältö olisi kirjoitettu vitsiksi. Kun kielen ymmärrettävyys ei ole tekijä sketsin ”hauskuudessa”, mihin katsoja kiinnittää huomion? Kuuluisiko hänen nauraa koivuille Hedbergin takana olevalla näytöllä? Vai Yle-kyltille? Ei. Vitsin pointti on, että uutiset lukee ”saamelaisnainen” varustettuna ulkonäöllä, jolle ohjelman mielestä kuuluu nauraa. ”Naisen” saamelaisuus on myös tietoinen alleviivaus, sillä muuten sketsi olisi vain klippi hameeseen pukeutuneesta miehestä, joka puhuu epäkieltä. Sketsin elossa pitävät tekijät perustuvat siis oletukseen, että yleisö nauraa kahdelle tekijälle: että mies on puettu ”rumaksi naiseksi” ja että ”nainen” on saamelainen.
Voi toki olla liikaa vaadittu, että odottaisi Hedbergin tekevän taustatyötä vähemmistöjä pilkkaavien vitsien tueksi, saati ylipäänsä tuottaisi älykästä huumoria. Mikään muukaan Hedbergin vähemmistösketseistä ei ole sen katsottavampi enkä suosittele sitä kellekään – vuonna 2019 me kaikki ansaitsemme parempaa. Tässä tapauksessa on kuitenkin yksi piirre, joka huolestuttaa minua. On ilmeistä, että Hedberg tiimeineen ei tiedä saamelaisista edes sen vertaa, että ylipäänsä kirjoittaisi saamelaisista vitsin oikealla kielellä. Päätös sisällyttää sketsi ohjelmaan kertoo asenteesta, että silloinkin kun ei keksi mitään kirjoitettavaa, täytyy saada nauraa vähemmistölle edes jotenkin. Silloinkin, kun ei tiedä mitään vähemmistöstä, niin mies puettuna naiseksi riittää aina vitsin objektiksi.
Asenne on vastenmielinen ja monella tapaa kiero. Sillä näytetään, että valtaväestöön kuuluva mies voi tehdä kokonaisen sarjan pilkkaamaan vähemmistöjä. Sillä tökitään vähemmistöjä kepillä, jotta voidaan sitten nauraa sille, että vähemmistöt loukkaantuvat herkästi. Se alleviivaa, että mikä tahansa on hauskaa, jos sen yhteydessä voidaan pilkata vähemmistöön kuuluvan naisen ulkonäköön liittyviä tekijöitä. Kaikki tämä osuu hermooni, sillä Yle Sápmin vakiohenkilökunnasta noin 75% on naisia, joiden työ on korvaamatonta ja jotka ansaitsevat parempaa, kuin tulla pilkatuksi Ö-luokan huumoriohjelmassa. Ironista kyllä, jos Hedberg olisi tehnyt taustatyötä edes katsomalla jakson saamenkielisiä uutisia, niin hän olisi saattanut oppia jotain kirjoittaakseen kunnollisen vitsin. Näköjään huumorin laatu ei kuitenkaan ole tärkeämpää, kuin misogynian opettaminen suurelle yleisölle.
Älä katso Hedbergin uutta sarjaa. Katso mieluummin Yle Sápmin uutisia.
Petra Laiti 